Etelä-Aceh - Pohjois-Sumatra 27.5. - Paluumatka

Sunnuntai 27.5.

Ajoimme 12 tuntia Tapaktuanista Singkilin piirikunnan kautta Pohjois-Sumatralle ja sitten jo tuttua reittiä vuorten yli Sumatran itärannikolle Medaniin. Olin etupenkillä ja yritin levätä, mutta en saanut nukuttua kuoppaisella tiellä, toisin kuin takapenkillä tuhisevat kollegani. Juuri ennen kuin aloimme nousta Singkilin tasangolta kohti vuoria havahduin tiellä oleviin kaalinpään kokoisiin tummiin möykkyihin. Ne eivät olleet selvästikään lukuisina pieninä laumoina tiellä kulkeneiden vesipuhveleiden tuotosta, vaan isomman eläimen jättämiä. Norsunlantaa. Tiirailin eri suuntiin ja yritin nähdä vilauksen jälkien jättäjästä, mutta se oli jo kadonnut jonnekin. Todennäköisesti kyseessä oli ollut kesy työnorsu – vaikka metsissä on vielä runsas populaatio intiannorsuja, en usko että sellainen olisi uskaltautunut tielle, useiden kilometrien päähän metsästä.

Laskeutuessamme ylängöltä serpentiinitietä kohti Medania, oli alkanut sataa. Sitten, yhden mutkan takaa, paljastui jonoon pysäyttäneiden autojen letka. Odottelimme hetken, sitten toisen, mutta jono ei liikkunut. Lopulta kävi ilmi, että useiden kilometrien päässä tielle oli kellahtanut kyljelleen rekka, joka tukki tien. Kävi niin, että odottelu vei kaikkiaan neljä tuntia. Välillä letka liikahti eteenpäin, kun poliisit saivat yhden kaistan auki, mutta jonossa kiilailevat minibussit hidastivat etenemisemme lähes olemattomiin. Onneksi tien varressa oli ruokala, joka mainosti ”puhdasta ja halpaa” ruokaa. Siirryimme jonosta nauttimaan illallista, ja liityimme siihen puolentoista tunnin kuluttua, jolloin jono alkoi jo edetä. Olimme lopulta puoli yhdeltä yöllä Medanissa ja yhdeltä hotellissa. Onneksi kävi ilmi, että lentoni takaisin Banda Acehiin ei ollutkaan aamukahdeksalta vaan vasta puolilta päivin, sain nukuttua vähän pitempään...

Etelä-Aceh 26.5. - Tapaktuan

Lauantai 26.5.

Pari päivää on mennyt kirjoittamatta. Olimme vielä yhden päivän ja yhden yön Singkilissä. Kävimme maastossa ja haastattelimme kyläläisiä. Yhdessä kylässä, johon oli viime vuonna rakennettu viitisentoista tuhatta euroa (se on paljon täällä) maksanut viisitoista metriä pitkä puusilta, oli iskenyt harvinaisen kova tulva joka oli hajottanut koko komeuden. Oli masentavaa että niin oli käynyt, ja vielä masentavampaa seurata paikallisten keskustelua siitä, että ”se oli jo kolmas silta tässä samassa paikassa jonka tulva tuhosi”. Ja toden totta, vain parikymmentä metriä nyt hajonneesta sillasta oli pystyssä vielä edellisen tukipylväät, ja siitä muutaman kymmenen metrin päässä erottui vieläkin aiemman version rakenteita. Paikan maaperä oli hienoa hiekkaa, ja joet eivät tunnetusti pysy vanhoissa uomissaan tällaisissa paikoissa. Nytkin virta oli jo nakertanut uutta reittiä hajonneen sillan ja rannan väliin. Löytyyköhän jostain viisautta pistää vähän enemmän apurahaa kerralla, jotta saadaan kunnon pysyvät rakenteet ja tukivallit sillasta yläjuoksulle?

Suurin osa eilisen työajasta, matkaa lukuun ottamatta, vietettiin indonesiankielisessä kokouksessa joka vain jatkui ja jatkui, kaikkiaan neljä tuntia, kun kollegani keskustelivat hankkeen taloushallinnon yksityiskohdista kenttätason työntekijöiden kanssa. Kaikki tämä kuitenkin kuitattiin, kun saavuimme yhdelle kohdealueelle, Sigrun-nimiseen kylään. Olimme tulleet Etelä-Acehin piirikuntaan, ja paikan tunnelma oli erilainen kuin edellisinä päivinä. Täällä kaksi kylää oli rakennettu leveän joen mutkaan. Kylä oli rakennettu keskellä kulkevan raitin ympärille: hiekkainen tie ja sen molemmin puolin maalaamattomasta puusta kauniisti rakennetut kaksikerroksiset talot jatkuvina riveinä. Tunnelma oli kuin Villissä Lännessä, vain hevoset ja stetsonit puuttuivat, ja niiden tilalla muslimihuiveihin pukeutuneet naiset. Tai eikös Pohjoismaissakin ole ollut tuontyyppisiä pikkukaupunkimiljöitä? Kaikista parasta olivat kuitenkin ihmiset, köyhät ja yksinkertaiset, mutta erittäin ystävällisesti ja välittömästi tulijoihin suhtautuvat. Kun lähdimme kävelemään joen rantaa kohti viljelyksiä, jotka oli viime vuonna sisällyssodan päätyttyä otettu hankkeemme tuella uudelleen käyttöön, kymmenpäinen joukko pikkupoikia lähti seuraamaan meitä, kiinnostuneesti mutta kohteliaasti kaikkia eleitämme seuraten. Ohitimme joessa pyykkiä peseviä naisia ja riemuissaan vedessä leikkiviä alastomia lapsia. Tapasimme polulla muutaman omille peltotilkuilleen työhön matkalla olleen mummon, jotka kertoivat elämästään kylässä, niin kuin maaseudun mummot tuntuvat kaikkialla tekevän. Otimme useita valokuvia mummojen kanssa – kuin 1800-luvun valokuvissa, huivipäiset nauravat muorit vetivät ilmeensä arvokkaan vakavaksi kameran tähtäimessä. Palatessamme kylään huomasimme upeita yhdestä puusta vuoltuja ruuhia, joita miehet edelleen käyttävät kalastukseen, ja viisimetrisen vasta valmistuneen puuveneen.

Vasta kylästä poistuessamme toinen indonesialaisista matkakumppaneistani, kookas ja karvainen Ishak joka on Pohjois-Sumatran batak-heimolaisia, totesi selvää ylpeyttä äänessään ”Nämä ovat batakeja”. Osa batak-heimoista pysyi vanhoissa pääkallonmetsästystavoissaan 1900-luvulle saakka. Tämä kylä oli selvästi omaksunut islamin ja rauhallisemmat tavat jo aikoja sitten, mutta yhtä kaikki ihmiset kylässä tuntuivat jotenkin aktiivisemmilta ja elävämmiltä kuin muissa täällä näkemissäni yhteisöissä.

Illalla ajoimme pitkin rannikon upeita vuorimaisemia pohjoista kohti piirikunnan pääkaupunkiin Tapaktuaniin. Majoituimme ainoaan hotelliin, jonka kollegani tiesivät olevan toiminnassa ja josta olimme varanneet huoneen. Rannalla sijaitseva nelikerroksinen torni on maalattu kauniin pinkiksi ja huoneet ja kylpyhuoneet ovat lämpimän okran värisiä, joten ensivaikutelmani oli positiivinen. Ja paikka hiekkarannalla vihreiden vuorten kainalossa oli kaikin puolin upea. Sitten huomasin, että kokolattiamatto oli tumman pinttyneen lian peitossa, maali rapisi seinistä isoina levyinä, kylpyhuoneeseen tulvi lattiakaivosta keltaista vettä jonkun toisen käyttäessä omaa kylpyään, ja kaikesta näki ettei huonetta oltu juuri siivottu ainakaan edeltävien muutaman kuukauden aikana. Työkaverit löysivät omista huoneistaan vielä muitakin puutteita, joten iltasateen piestessä kaupunkia hyppäsimme autoon ja lähdimme etsimään parempaa paikkaa. Löysimmekin kaksi uutta hohtavaa hotellia, mutta valitettavasti kummatkin olivat täynnä. Ensi kerralla sitten hyvissä ajoin...

Etelä-Aceh 23.5. - Aceh Singkil

Keskiviikko 23.5.

Aloitimme aamun katukeittiön curry-aamiaisella. Kollegani söivät perinteiseen tapaan sormin, itse pyysin aterimet – lusikan ja haarukan. En ole vielä oppinut sormin syönnin jaloa taitoa, eikä viikon maastoretkellä, jolloin harjoittelu olisi mahdollista aidoissa olosuhteissa, huvita ottaa riskiä että käsistä päätyy ylimääräisiä hivenaineita ruoan kautta suuhun. Mahatauti ei ole mukava asia kun aikataulu on täynnä vierailuita erilaisissa viranomaisissa ja maalaiskylissä. Aiemmin Kiinassa minusta kerrottiin vielä vuoden päästä siitä miten olin joutunut poistumaan wc:hen ”jopa kesken kokouksen”... Indonesialaiset syövät ruokaa vain oikealla kädellä, vasenta käytetään pesuun perinteisessä paperittomassa wc:ssä. Kookosmaitoon tehtyä currya tai sambal-kastiketta mössötetään lautasella riisin kanssa, ja siitä muotoillaan sormien sisäpinnalla pieniä nokareita, jotka sitten lakaistaan peukalon kynsipuolella suuhun.

Osallistuimme aamupalan jälkeen sitten KDP-hankkeen piirikuntatason koordinaatiokokoukseen. Piiritoimiston virkaa toimittavan tavallisen omakotitalon olohuoneen lattialle oli levitetty ruohonvihreä kokolattiamatto, jolla istuimme ringissä ja keskustelimme hankkeen etenemisestä ja jatkumisesta. Hankkeen johtaja, työkaverini Wawan oli pyytänyt minua puhumaan väelle ympäristönäkökohtien huomioon ottamisen tärkeydestä. Ei mikään kovin helppo tehtävä, sillä hankkeen rahoittamat kylien parannustoimet ovat rehellisesti ottaen niin pieniä, että niillä ei ole yleensä suuria ja raflaavia negatiivisia vaikutuksia. Niinpä puhuin aika yleisellä tasolla – nostin kuitenkin edellisenä päivänä konkretisoituneet joki- ja purokysymykset yhdeksi esimerkiksi, ja tuntui että asian havainnollistaminen tällä tavoin auttoi osallistujia ymmärtämään sen. Valuojilla varustettu uusi soratiekin voi lisätä pintaveden valuntaa puroon, jota kyläläiset käyttävät ruoanlaittovetensä lähteenä. Olennaista kylätason ympäristövaikutuksille on myös se, että ne eivät jakaannu tasaisesti koko yhteisön kesken, vaan kohdistuvat osaan siitä – usein tämä on muutenkin heikoimmassa asemassa oleva yhteisön osa, esimerkiksi ne joilla ei ole kaivoa ja jotka joutuvat hakemaan vetensä purosta. Puhuin myös surullisenkuuluisasta tapauksesta, jossa tämän hankkeen tuella oli parannettu kyläteitä piirikuntaan kuuluvilla Pulau Banyak -saarilla, joita parin vuoden takaiset maanjäristykset olivat upottaneet metrin verran. Koska hanke tukee paikallisten materiaalien (ja työvoiman) käyttöä, vettyneiden teiden korottamiseen oli valittu saariston ainoa kiviaines, korallikivi. Sitten kävi ilmi, että saarten lisäksi korallia oli louhittu merestä, maailmanluokkaa olevista riutoista, ja osa siitä oli selvästikin ollut elävää korallia. Tämä aiheutti melkoisen myrskyn vuodenvaihteen molemmin puolin. Nyt asia on loppuun käsitelty, mutta koska esimieheni oli pyytänyt varoittamaan kenttätiimejä, että ”ei koskaan enää”, tein niin ja yritin valita sanani kohteliaan painokkaiksi.

Ajaessamme iltapäivällä Subulussalamista kohti Singkilin piirikunnan samannimiseen päätaajamaan, maisema muuttui taas lohduttomampaan suuntaan: voimassa olevasta hakkuukiellosta huolimatta tuoreita metsäraiskioita ja niillä reikäisissä vaatteissa huhkivia miehiä. Valtavia, kilometrikaupalla jatkuvia öljypalmuplantaaseja, jotka olivat korvanneet sademetsän. Parin tunnin matkalla näin tuhansia hehtaareja tällaista yhden puulajin sieviin riveihin järjestettyä tuotantoaluetta. Tunsin vanhan ympäristönsuojelijan raivon heräävän: palmuplantaasit korvaavat maailman monipuolisimpiin kuuluvan luonnollisen ekosysteemin, yhden viimeisistä Aasian sademetsistä, ja viljelmistä koituvat voitot valuvat niiden taskuihin joilla on rahaa tai valtaa. Köyhät maanviljelijät saavat työtä plantaaseilta, mutta eivät juuri pysty kehittämään täydentävää toimeentuloa, jolla he pystyisivät nousemaan itsenäiseen asemaan. Monet plantaaseilla töissä näkyvistä (palmuöljysatoa voidaan kerätä kahden viikon välein) olivat vielä alaikäisiä poikia. On mainittava, että monilla alueilla täällä Acehin eteläosassa suurin osa väestöstä on lähtöisin ylikansoitetulta Jaavalta, ja hallituksen menneiden vuosikymmenten ”transmigraatio”-politiikan tänne Sumatran syrjäseudulle kannustamia. Alueilla joilla on sekä jaavalaista että alkuperäistä acehilaisväestöä, jälkimmäiset tuntuvat olevan maalaisista vielä heikoimmassa asemassa.

Iltapäivällä tapasimme piirikunnan vastikään valitun johtajan, bupatin, joka kertoi tarttuneensa aktiivisesti Pulau Banyakin korallikysymykseen, ja lähettäneensä saarille selvityskunnan, jonka olisi tarkoitus selvittää alueen suojelu- ja käyttömahdollisuuksia. Yksi saarista on jo kokonaan luonnonsuojelualue sillä pesivien merikilpikonnien takia. Toivon että bupatin huoli ja tiukka ote ympäristöstä säilyy – tämä piirikunta nauttii Acehin korruptoituneimman alueen kyseenalaista mainetta.

Majoituimme meren rannalle edellistä huomattavasti siistimpään hotelliin, jota ympäröivän rantayhteisön elämään ihastuin välittömästi. Hotellin nimi on ”Anak laut indah” eli ”Kauniin meren lapsi”. Hotellin ja hiekkarannan välissä oli vähän nurmikenttää ja rivi kasuariinapuita, ja meren päälle laitureiden päähän oli rakennettu pieniä uimamajoja, jotka nyt olivat tosin vielä tsunamin ja maanpinnan laskun takia rappiolla. Jaavalta lähtöisin oleva arviolta 25-vuotias hymyilevä vastaanottovirkailija puhui jopa jonkin verran englantia. Illallisen jälkeen istuin hotellin takana verannalla ja katselin merta ja tähtiä. Oli pilvetöntä ja lähes tyyntä meidän kohdallamme, mutta kaukana lännessä merellä salamat läiskyttivät äänettömiä strobo-valojaan. Yötaivasta ihaillessani tajusin sen suoraan edessäni näkyvän tähtikuvion olevan Etelän ristin, Pohjantähden eteläisen vastineen. Tunsin jonkin liikahtavan syvällä.

Etelä-Aceh 22.5. - Subulussalam

Tiistai 22.5.

Aloitin tänään viikon mittaisen maastotyömatkan Acehin maakunnan etelänurkassa. Autan monenvälisen jälleenrakennusrahaston valtavaa kyläyhteisöhanketta toteutuksen arvioinnissa, erityisesti ympäristönäkökulmasta. Kecamatan Development Project on yksi rahaston suurimmista hankkeista: se kattaa koko Acehin maakunnan (ja monia muita), ja rahoittaa kyläyhteisöjen itse suunnittelemia ja suureksi osaksi itse toteuttamia kylärakenteen korjaus- ja kehittämishankkeita. Hanke on eri muodoissaan pyörinyt Indonesiassa jo 90-luvulta alkaen, ja siitä on muodostunut yksi ”yhteisöjohtoisen kehityksen” lippulaivoista, joka tunnetaan kehityspiireissä ympäri palloa. Tämänkertainen retkemme suuntautuu Acehin kahteen eteläisimpään piirikuntaan, lähelle Pohjois-Sumatran maakunnan rajaa.

Lensin eilen illalla Pohjois-Sumatran pääkaupunkiin Medaniin. Liityin aamulla indonesialaisten kollegoideni seurueeseen, ja ajoimme henkilöautolla Sumatran poikki tänne Intian valtameren laidalle. Oli mielenkiintoista, miten maisema ja koko tunnelma muuttui matkalla. Täkäläisittäin vauraasta Medanin ympäristöstä nousimme vehmaille sademetsävuorille ja pittoreskille batak-kansojen asuttamalle Karo-ylänköalueelle, jossa perinteisillä taloilla on laivan muotoiset olkikatot, puhvelinpääveistokset nurkissaan. Ylängöllä asujaimisto ei selvästikään ollut varakasta, mutta tiet ja rakennukset olivat kunnossa, ja tienvarren pikkukaupungeissa moskeijat sekä protestanttiset ja katoliset kirkot olivat sulassa sovussa. Ylängön halki ajaessamme näin vilauksen Toba-järvestä, maailman suurimmasta kraatterista, jolle olisi tarkoitus tehdä erillinen retki Amandan ja kavereiden kanssa ensi viikon lopulla. Mutta Barisan-vuorten itärinteen mutkittelevaa tietä laskiessamme maiseman sävy ikään kuin muuttui: köyhempää, yksinkertaisempaa seutua. Ja kun viimein neljän tunnin ajon jälkeen saavuimme Acehin maakunnan puolelle, alkoi jo kilometrin päässä rajasta ilmestyä hiljattain (laittomasti) hakattuja raiskioita. Oli todella surullista nähdä, miten vähän merkitystä voimassa olevalla hakkuukiellolla on: jotkin hakkuualueet olivat parin kilometrin säteellä tien varressa olevasta varuskunnasta tai poliisiasemasta. ”Silti tai juuri siksi”, kuten sanonta kuuluu...

Kirjoitan tätä Subulussalamin pikkukaupungissa erittäin koruttomassa hotellissa, jota tuntuvat pyörittävän kaksi vastaanotossa palvellutta yläasteikäistä poikaa. Ainakin huoneiden kunto ja siivo vaikuttavat siltä, että näiden ylläpidosta vastaavat teinipojat.

Iltapäivällä teimme suhteellisen perinpohjaisen tarkastuksen yhteen hankkeen tukemaan kylään kaupungin laidalla. Kyläläiset olivat päättäneet omiksi prioriteettihankkeikseen kylätien parantamisen, kahden pienen sillan peruskorjauksen ja yhden uuden rakentamisen, sekä opettajien palkkaamisen kouluun. Niinpä keskustelimme hanketta käytännössä toteuttaneiden kyläläisten, konsulttien ja avustajien kanssa siitä mitä oli tehty ja miten, selasimme kuittikirjoja ja kyselimme tarkentavia kysymyksiä. Itseäni kiinnosti erityisesti se, miten kyläläiset hankkivat rakennustöissään tarvitsemansa puutavaran. Kävi ilmi, että sitä ei ollut kovin paljoa, vajaa kymmenen kuutiometriä, ja se oli kaadettu yhden kyläläisen omasta kotitarvemetsiköstä.

Kävellessämme toiselle sillalle kuulimme jo kaukaa veden polskintaa ja naisten iloista keskustelua. Arkailin paikalle etenemistä muistaen että sharia tarjoaa säädyttömästä käytöksestä kouriintuntuvia tuomioita. Kollegani kuitenkin vakuuttivat, ettei asiassa ollut mitään asiatonta ja toden totta, sillankorvalla kylpevät naiset – kaikki pitkiin kietaisumekkoihin pukeutuneina – eivät pahastuneet paikalle pelmahtaneista miehistä ja yhdestä valkonaamasta, vaan tuntuivat katselevan meitä samalla kun itse vältin rouvien suuntaan tuijottamista. Puron kylpijöiden tapaaminen muistutti siitä, että suurimmalle osalle Indonesian maaseudun väestöstä juokseva vesi tarkoittaa juuri tätä. Jokea tai puroa käytetään paitsi peseytymiseen, myös ruoanlaiton talousveden ottoon ja pyykinpesuun. Vaikka saman kylän alueella likaavimmat toimenpiteet olisi organisoitu alajuoksulle, se ei paljon lohduta jokea alas mentäessä seuraavan kylän asukkaita joille edellisten alajuoksu on yläjuoksu. Ja sitä seuraavan kylän ja sitä seuraavan.

Ostarielämää

Olimme keskiviikosta sunnuntaihin muutaman päivän matkalla Jakartassa. Minulla oli joitain kokouksia Maailmanpankin toimistolla, ja oltuani ”jumissa” Acehin toimiston vastaavana edustajana useamman viikon tuntui raikkaalta käydä välillä ihmisten ilmoilla. Amanda innostui sharian piiristä pois pääsemisestä niin, että puki jo lentokoneeseen polvipituiset kaprit ja ohuen paidan – ja seuraavana aamuna heräsi siihen että muutaman päivän vaivannut flunssa oli muuttunut hakkaavaksi yskäksi...

Perjantain vapaat tunnit ja koko lauantain käytimme kesä- ja heinäkuussa pidettävien kaksien hääjuhlien tarvikkeiston etsimiseen Jakartan ostoskeskuksista.

Yksi maailmaa nähnyt indonesialaisrouva kerran kutsui Jakartaa ”maailman suurimmaksi kyläksi”, ja kuvaus on monella tavalla osuva. Välimatkat ovat pitkiä, ja niiden taittamiseen ruuhkaisia teitä pitkin taksilla (julkinen liikenne on lapsenkengissään) menee kohtuuttomasti aikaa. Kaupunkirakenne on harva ja tehoton: asuinalueista monet yksi- tai kaksikerroksista rapistunutta tönöä, ja niiden joukossa paljon asumiskäytön (tai melkein minkään muunkaan käytön) ulkopuolella olevaa pinta-alaa. 230 miljoonan asukkaan maan pääkaupungin katujen varrella partioivat kerjäläisten armeijat, ja siellä täällä lojuu osittain poltettujen roskakasojen jäänteitä. Kaupunkia peittää lähes tauoton harmaa savusumu. Ihmiset ovat viileitä, ja vierailijaa muistutetaan kasvavasta rikollisongelmasta.

Jakartan katujen karun todellisuuden valossa on mielenkiintoista käydä ostoskeskuksissa. Muiden autojen ehdoilla rakennettujen kaupunkien tapaan ne ovat paikkoja, joissa ihmiset käyvät elämässä. Valtavia, useiden kymmenien tuhansien kerrosneliömetrien kokoisia marmorilla, lasilla ja kromilla päällystettyjä keinotodellisuuksia, joissa ylä- ja keskiluokka viettävät aikaansa. Me vietimme koko lauantai-iltapäivän Pondok Indah -ostarilla, jota japanilainen kollegani suositteli, kertoen pitävänsä sitä amerikkalaisen ”mallin” ja itäaasialaisen luxus-ostoskeskuksen sekoituksena. Vaikuttava se onkin, ehkä puolitoista kertaa Helsingin Itäkeskuksen kokoinen, sikäli kun muistan minkä kokoinen Itis nykyisin on. Kokonaisuus koostuu kahdesta osasta, joiden välissä kulkee kahdeksankaistainen tie – osia yhdistävät ylikulkukäytävät, jotka nekin ovat täynnä mitä erilaisimpia puoteja. Rakennuksista vaikuttavampi on suunnattu Indonesian rikkaimmalle parille prosentille: katutasossa jalokiviliikkeitä ja muotiboutiqueja, ylempänä lisää muotiliikkeitä, erikoisliikkeitä, kellokauppoja, erilaisia hyvinvointipalveluita ja yläkerroksessa koko itäisen maailman (ja vähän läntistäkin) kattavia ravitsemusliikkeitä. Sen leveillä käytävillä (kiinalaistaustaisen) perheyrityksen johtajan rouva pystyy kävelemään omaan tahtiinsa palvelijan kantaessa kasseja tai taluttaessa lapsia, ja henkimään maailman metropolien steriiliä ja hyväntuoksuista ilmapiiriä kuin Tokiossa ikään. Köyhät eivät tule tänne, keskiluokkaan kuuluvatkin kiertelevät säyseinä perhekuntina vain ikkunaostoksilla. Pondok Indahin vanhempi ykkösrakennus sen sijaan vastaa suomalaista ostoskeskusta: alakerrassa supermarketti, sitten kirjakauppoja, elektroniikka- ja kodinkoneliikkeitä, lelukauppoja, muutama design-huonekaluliike, paljon sisustuskauppoja, ja yläkerrassa jälleen ravintoloita. Tämä ”kansan puoli” olikin tuntuvasti täydempi, meluisampi ja ylipäätään suositumpi kuin eksklusiivisempi naapurinsa. Mekin teimme suurimman osan ostoksistamme siellä.

Emme ole Amandan kanssa kumpikaan aiemmin olleet varsinaisia kauppakeskusihmisiä, enkä itse Suomessa asuessani edes viihtynyt ostoshelveteissä, mutta Banda Acehin kaikkinainen valikoiman puute on selvästi tehnyt meistä aliravittuja. ”Täällä on meetvurstia. Täällä on kinkkua!” - ”Oi, homejuustoa, retikkapikkelssiä, lootuksenjuuria!” Onkohan tämä hyväksi ihmisen tasapainolle?

Alakulttuureja

Viime alkuviikko oli hektinen töissä: kokouksia, niihin valmistautumista ja niistä raportointia. Maanantaina sain viimein aikaa/aikaiseksi käydä kaverini Marketan työpaikalla YK:n maatalousohjelman FAOn konttorilla. On mielenkiintoista nähdä miten erilaisia työskentelykulttuureita ja -ilmapiirejä eri avustusjärjestöillä on, vaikka kaikki periaatteessa toimivat samalla idealla: ulkomaalaista avustusrahaa ja -osaamista kanavoidaan saman seudun kehittämiseen. FAO tuntui oman työpaikkani menoon verrattuna jotenkin maanläheisemmältä – kokousta mentiin pitämään kadunkulman paikalliseen avokahvilaan, ja suuressa omakotitalossa oleva toimistokin tuntui suorastaan kotoisalta. Asiantuntemukseltaan järjestö ja sen työntekijät ovat tietenkin huippuluokkaa.

Meitä suomalaisia on Banda Acehissa tiettävästi viisi tai kuusi, ja olen käytännössä pitänyt yhteyttä vain Markettaan, joka nyttemmin asuu samassa talossa yhteisen kaverimme, saksanfilippiiniläisen Rhodan kanssa. Maanantai-iltana neidit olivat valmistaneet yltäkylläisen aterian paikallisista katkaravuista, ja kutsuivat Amandan ja minut syömään. On tyypillistä, että nuorehkot perheettömät avustustyöntekijät ja asiantuntijat jakavat kokonaisen vuokratun omakotitalon keskenään. Koska kyseessä oli ensimmäinen kerta kun vierailimme heidän kotonaan, veimme indonesialaiseen tapaan tupaantuliaisiksi sokeria. Punaviini-illallista kynttilöiden valossa nauttiessa ja maailman (erityisesti Acehin) menosta keskustellessa mieleen muistuivat samanlaiset illat talvisen Puu-Turun opiskelijakommuuneissa joskus vuosia sitten. Ulkona pimeä maailma.

Keskiviikkona oli Eurooppa-päivä. Pieni mutta usein jähmeä toimistomme ei ollut toimittanut minulle osoitettua kutsua EU-komission edustuston vastaanotolle taaskaan perille ennen kuin samana aamuna. Kutsukirjeessä sanottiin ”puku tai kansallispuku”, joten ilman asianmukaista varustusta tein ripeän päätöksen olla osallistumatta kokkareille (pikkutakkia käytetään normaaleina toimistopäivinä erittäin harvoin ja pukua tai solmiota tuskin koskaan). Niin kuitenkin kävi, että kollegat muiluttivat minut mukanaan ”Eurooppa-talolle. Työkaverit eivät olleet edes huomanneet, että kutsussa puhuttiin tavallista juhlavammasta asusta, ja paikalle päästyämme huomattiin, että suurin osa vieraista oli aivan normaaleissa puolihihaisissa paidoissaan, komission edustuston puheen pitänyt johtajakin paitahihasillaan. Aceh muuttaa diplomaatinkin. Buffet-pöydän antimista nauttiessani huomasin kaksi mustiin pukuihin, valkoisiin paitoihin ja kravatteihin sonnustautunutta vierasta, jotka olivat sijoittautuneet strategisesti katoksen varjoon, kenties hieman hämillään...

Terveisiä pizzeriasta

...eli äkillistä kehitystä asiakaspalvelun tasossa Banda Acehissa.

Eilen illalla käytiin töiden jälkeen vielä pari tuntia voimailemassa Swissbel-hotellin kuntosalilla. Kotiin palattua ja suihkun jälkeen ei jaksettu lähteä ravintolaan, eikä olisi ollut oikein aikaa kokata, joten tilasimme pizzan läheisestä paikallisesta kotipizzasta, Pizza Housesta.

”Hyvää iltaa, haluaisin tilata pizzan.”

”Hyvää iltaa! Saisinko tietää nimenne?”

”Nimeni on Mikko.”

”Selvä, mitä haluaisitte tilata, Mr. Mikoo?”

”Supreme-pizzan, keskikokoisen.”

”Oukeii, yksi keskikokoinen Supreme. Haluaisitteko vielä jotain muuta, Mr. Mikoo?”

”Paistettuja broilerinsiipiä, tulisella maustekastikkeella.”

”Oukeii, siipiä tulisella kastikkeella. Haluaisitteko vielä jotain muuta?”

”Ei kiitos, tässä oli kaikki.”

”Oukeii Mr. Mikoo, toistan tilauksenne... (toistaa tilauksen)”

”Kiitos.”

”Kiitos, Mr. Mikoo ja kerrottehan terveisiä Amandalle.”

”Öhh... kerron kyllä... Kiitos ja kuulemiin.”

Meidän lienee aika vähentää tilauspizzojen syömistä (nykyisin tahti on ehkä kerran kahdessa viikossa). Tai pyytää kanta-asiakaskortti ja Paljon Alennusta.

Tuo puhelun lopputoivotus oli Amandastakin hauska. Hän lisäsi että nykyään hänen ei tarvitse sanoa edes nimeään, hänet tunnistetaan pitsatalossa jo pelkästä hyvän illan toivotuksesta...

Maanvavistus

Esimieheni Vic tuli takaisin toimistolle muutaman viikon matkaltaan Jakartasta ja Kiinasta (pitääkin kysyä Kiinan-kokemuksia), ja sain luovuttaa toimiston vastaavan esimiehen raskaan viitan hänelle takaisin. Kuin tilauksesta, viimeisenä varsinaisena vastuupäivänäni viime perjantaina, kolmen jälkeen iltapäivällä, 6,1 richterin maanjäristys iski muutamia kymmeniä kilometrejä Banda Acehista lounaaseen, ja pääsin kerrankin ”vastaamaan” jostain. Muslimikollegat olivat palanneet juuri perjantairukoukseltaan toimistoon, kun maailma alkoi huojua edestakaisin. Vaikka täällä on ollut arviolta viitisentoista maanjäristystä tämän puolen vuoden aikana, tuo perjantainen oli voimakkain. Tuli mieleen Linnanmäen vanha Vekkula – koko huone liikkui arviolta 10-20 senttiä sivusuunnassa usean minuutin ajan. Mutta kun siirryttiin työkavereiden kanssa rauhallisesti ulos patiolle sellaiseen kohtaan missä ei ollut katosta eikä muuta potentiaalisesti päähän tippuvaa, huomasi että liike jatkui edelleen – koko Aceh keinahteli mannerlaattojen tuudituksessa. Mistään ei tälläkään kertaa kuulunut ”järinää” niin kuin pienenä luulin. Eikä mitään mennyt rikki, kenellekään ei näyttänyt tulevan hätä. Myöhemmin joistain seinistä, mm. meidän kotoa, löytyi pieniä halkeamia, mutta ne ovat täällä arkipäivää. Seuraavana päivänä luin Jakarta Postista, että keskustassa lähellä Baiturrahmanin suurta moskeijaa monet olivat hätääntyneet ja menettäneet malttinsa – kuvassa oli itkuinen lastaan rutistava nainen. Siinä oli mitä ilmeisimmin kuitenkin ensisijaisesti kyse tsunamitakautumien mieleen palaamisesta.

Vaikka kaikki Acehin toimistolla pysyivät rauhaisalla mielellä järistyksen aikana ja sen jälkeen, alle 10 minuutin sisällä järistyksestä sekä jälleenrakennusohjelman koordinaattori Joel että esimieheni Vic soittivat vakavina, ja kyselivät ovatko kaikki kunnossa fyysisesti ja henkisesti. Katastrofivaroitusjärjestelmä selvästikin toimii. Pidin pienen neuvokin jälleenrakennusrahaston paikalla olevan vastaavan Faisalin kanssa ja päätimme selvittää myös YK:lta ja IFC:ltä, olivatko kaikki kunnossa. Kummassakaan paikassa mitään eikä kukaan ollut mennyt rikki, mutta erityisesti Maailmanpankin ”perheeseen” (olisiko sitten pikkuveli) kuuluvan IFC:n toisella puolella kaupunkia olevan konttorin toimistovastaava oli aidosti kiitollinen siitä, että heidänkin tilanteensa muistettiin tarkistaa. Kirjoitin pikapikaa tiiviin ”kaikki hyvin” -tyyppisen muistion ja lähetin sen esimiehilleni Jakartaan, ja elämä alkoi palailla uomiinsa. Indonesialaiset kollegat tosin pitivät pienen hengellisen debriefing-tilaisuuden päärakennuksen rukoushuoneessa, johon huomasin myös yleensä harvemmin rukoilemassa käyvien työkavereiden rientävän.

Soitin heti järistyksen jälkeen, ennen esimiesten puhelua Jakartasta, Amandalle jonka arvelin olleen kotona. Hän oli kuitenkin ollut järistyksen iskiessä matkalla töihin becakilla (sivuvaunullisella moottoripyörätaksilla). Becak oli kuulemma hiljentänyt ja pysäyttänyt tien sivuun, ja kuski ja Amanda olivat katselleet kadunvarren taloista ulos juoksevia ihmisiä. Hän oli rauhallinen – Japanissa tällaisia ravistuksia on tämän tästä.

Sen jälkeen kun toissa kuussa luovuimme yövartijoiden käyttämisestä, olemme pitäneet ulko-oven öisin avaimella lukittuna. Tuo järistys herätti miettimään, saisiko avaimen osumaan lukkoon, jos iskisi vaikka 8 richterin järistys, jollaisen aikana edestakainen liike on tämänkertaisen reilun 10 sentin sijaan lähemmäs metri. Sellaisesta voi olla Vekkula kaukana.

Prologi

Tämän blogin piti alkaa huomattavasti aikaisemmin. Mutta sitten tuli kiireitä. Kirjoitin jotain varastoon, mutta en ikinä ehtinyt rakentamaan nettisivuja jotka olisivat olleet kirjoitusten arvoiset puitteet.

Nyt on toukokuu. Taas se aika vuodesta kun tietää luonnon Suomessa heräävän eloon, ja itse on täällä missä vuodenajat eivät erotu toisistaan, missä ei pääse osallistumaan Suomen kollektiiviseen hormoniherätykseen. Äiti soitti tänään ja sanoi, että sini- ja valkovuokot mökillä ovat täydessä kukassa. En taaskaan pääse katsomaan onko siellä keltavuokkoja ja muita harvinaisempia kevään kukkijoita.