Viime alkuviikko oli hektinen töissä: kokouksia, niihin valmistautumista ja niistä raportointia. Maanantaina sain viimein aikaa/aikaiseksi käydä kaverini Marketan työpaikalla YK:n maatalousohjelman FAOn konttorilla. On mielenkiintoista nähdä miten erilaisia työskentelykulttuureita ja -ilmapiirejä eri avustusjärjestöillä on, vaikka kaikki periaatteessa toimivat samalla idealla: ulkomaalaista avustusrahaa ja -osaamista kanavoidaan saman seudun kehittämiseen. FAO tuntui oman työpaikkani menoon verrattuna jotenkin maanläheisemmältä – kokousta mentiin pitämään kadunkulman paikalliseen avokahvilaan, ja suuressa omakotitalossa oleva toimistokin tuntui suorastaan kotoisalta. Asiantuntemukseltaan järjestö ja sen työntekijät ovat tietenkin huippuluokkaa.
Meitä suomalaisia on Banda Acehissa tiettävästi viisi tai kuusi, ja olen käytännössä pitänyt yhteyttä vain Markettaan, joka nyttemmin asuu samassa talossa yhteisen kaverimme, saksanfilippiiniläisen Rhodan kanssa. Maanantai-iltana neidit olivat valmistaneet yltäkylläisen aterian paikallisista katkaravuista, ja kutsuivat Amandan ja minut syömään. On tyypillistä, että nuorehkot perheettömät avustustyöntekijät ja asiantuntijat jakavat kokonaisen vuokratun omakotitalon keskenään. Koska kyseessä oli ensimmäinen kerta kun vierailimme heidän kotonaan, veimme indonesialaiseen tapaan tupaantuliaisiksi sokeria. Punaviini-illallista kynttilöiden valossa nauttiessa ja maailman (erityisesti Acehin) menosta keskustellessa mieleen muistuivat samanlaiset illat talvisen Puu-Turun opiskelijakommuuneissa joskus vuosia sitten. Ulkona pimeä maailma.
Keskiviikkona oli Eurooppa-päivä. Pieni mutta usein jähmeä toimistomme ei ollut toimittanut minulle osoitettua kutsua EU-komission edustuston vastaanotolle taaskaan perille ennen kuin samana aamuna. Kutsukirjeessä sanottiin ”puku tai kansallispuku”, joten ilman asianmukaista varustusta tein ripeän päätöksen olla osallistumatta kokkareille (pikkutakkia käytetään normaaleina toimistopäivinä erittäin harvoin ja pukua tai solmiota tuskin koskaan). Niin kuitenkin kävi, että kollegat muiluttivat minut mukanaan ”Eurooppa-talolle. Työkaverit eivät olleet edes huomanneet, että kutsussa puhuttiin tavallista juhlavammasta asusta, ja paikalle päästyämme huomattiin, että suurin osa vieraista oli aivan normaaleissa puolihihaisissa paidoissaan, komission edustuston puheen pitänyt johtajakin paitahihasillaan. Aceh muuttaa diplomaatinkin. Buffet-pöydän antimista nauttiessani huomasin kaksi mustiin pukuihin, valkoisiin paitoihin ja kravatteihin sonnustautunutta vierasta, jotka olivat sijoittautuneet strategisesti katoksen varjoon, kenties hieman hämillään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti