Etelä-Aceh 26.5. - Tapaktuan

Lauantai 26.5.

Pari päivää on mennyt kirjoittamatta. Olimme vielä yhden päivän ja yhden yön Singkilissä. Kävimme maastossa ja haastattelimme kyläläisiä. Yhdessä kylässä, johon oli viime vuonna rakennettu viitisentoista tuhatta euroa (se on paljon täällä) maksanut viisitoista metriä pitkä puusilta, oli iskenyt harvinaisen kova tulva joka oli hajottanut koko komeuden. Oli masentavaa että niin oli käynyt, ja vielä masentavampaa seurata paikallisten keskustelua siitä, että ”se oli jo kolmas silta tässä samassa paikassa jonka tulva tuhosi”. Ja toden totta, vain parikymmentä metriä nyt hajonneesta sillasta oli pystyssä vielä edellisen tukipylväät, ja siitä muutaman kymmenen metrin päässä erottui vieläkin aiemman version rakenteita. Paikan maaperä oli hienoa hiekkaa, ja joet eivät tunnetusti pysy vanhoissa uomissaan tällaisissa paikoissa. Nytkin virta oli jo nakertanut uutta reittiä hajonneen sillan ja rannan väliin. Löytyyköhän jostain viisautta pistää vähän enemmän apurahaa kerralla, jotta saadaan kunnon pysyvät rakenteet ja tukivallit sillasta yläjuoksulle?

Suurin osa eilisen työajasta, matkaa lukuun ottamatta, vietettiin indonesiankielisessä kokouksessa joka vain jatkui ja jatkui, kaikkiaan neljä tuntia, kun kollegani keskustelivat hankkeen taloushallinnon yksityiskohdista kenttätason työntekijöiden kanssa. Kaikki tämä kuitenkin kuitattiin, kun saavuimme yhdelle kohdealueelle, Sigrun-nimiseen kylään. Olimme tulleet Etelä-Acehin piirikuntaan, ja paikan tunnelma oli erilainen kuin edellisinä päivinä. Täällä kaksi kylää oli rakennettu leveän joen mutkaan. Kylä oli rakennettu keskellä kulkevan raitin ympärille: hiekkainen tie ja sen molemmin puolin maalaamattomasta puusta kauniisti rakennetut kaksikerroksiset talot jatkuvina riveinä. Tunnelma oli kuin Villissä Lännessä, vain hevoset ja stetsonit puuttuivat, ja niiden tilalla muslimihuiveihin pukeutuneet naiset. Tai eikös Pohjoismaissakin ole ollut tuontyyppisiä pikkukaupunkimiljöitä? Kaikista parasta olivat kuitenkin ihmiset, köyhät ja yksinkertaiset, mutta erittäin ystävällisesti ja välittömästi tulijoihin suhtautuvat. Kun lähdimme kävelemään joen rantaa kohti viljelyksiä, jotka oli viime vuonna sisällyssodan päätyttyä otettu hankkeemme tuella uudelleen käyttöön, kymmenpäinen joukko pikkupoikia lähti seuraamaan meitä, kiinnostuneesti mutta kohteliaasti kaikkia eleitämme seuraten. Ohitimme joessa pyykkiä peseviä naisia ja riemuissaan vedessä leikkiviä alastomia lapsia. Tapasimme polulla muutaman omille peltotilkuilleen työhön matkalla olleen mummon, jotka kertoivat elämästään kylässä, niin kuin maaseudun mummot tuntuvat kaikkialla tekevän. Otimme useita valokuvia mummojen kanssa – kuin 1800-luvun valokuvissa, huivipäiset nauravat muorit vetivät ilmeensä arvokkaan vakavaksi kameran tähtäimessä. Palatessamme kylään huomasimme upeita yhdestä puusta vuoltuja ruuhia, joita miehet edelleen käyttävät kalastukseen, ja viisimetrisen vasta valmistuneen puuveneen.

Vasta kylästä poistuessamme toinen indonesialaisista matkakumppaneistani, kookas ja karvainen Ishak joka on Pohjois-Sumatran batak-heimolaisia, totesi selvää ylpeyttä äänessään ”Nämä ovat batakeja”. Osa batak-heimoista pysyi vanhoissa pääkallonmetsästystavoissaan 1900-luvulle saakka. Tämä kylä oli selvästi omaksunut islamin ja rauhallisemmat tavat jo aikoja sitten, mutta yhtä kaikki ihmiset kylässä tuntuivat jotenkin aktiivisemmilta ja elävämmiltä kuin muissa täällä näkemissäni yhteisöissä.

Illalla ajoimme pitkin rannikon upeita vuorimaisemia pohjoista kohti piirikunnan pääkaupunkiin Tapaktuaniin. Majoituimme ainoaan hotelliin, jonka kollegani tiesivät olevan toiminnassa ja josta olimme varanneet huoneen. Rannalla sijaitseva nelikerroksinen torni on maalattu kauniin pinkiksi ja huoneet ja kylpyhuoneet ovat lämpimän okran värisiä, joten ensivaikutelmani oli positiivinen. Ja paikka hiekkarannalla vihreiden vuorten kainalossa oli kaikin puolin upea. Sitten huomasin, että kokolattiamatto oli tumman pinttyneen lian peitossa, maali rapisi seinistä isoina levyinä, kylpyhuoneeseen tulvi lattiakaivosta keltaista vettä jonkun toisen käyttäessä omaa kylpyään, ja kaikesta näki ettei huonetta oltu juuri siivottu ainakaan edeltävien muutaman kuukauden aikana. Työkaverit löysivät omista huoneistaan vielä muitakin puutteita, joten iltasateen piestessä kaupunkia hyppäsimme autoon ja lähdimme etsimään parempaa paikkaa. Löysimmekin kaksi uutta hohtavaa hotellia, mutta valitettavasti kummatkin olivat täynnä. Ensi kerralla sitten hyvissä ajoin...