Esimieheni Vic tuli takaisin toimistolle muutaman viikon matkaltaan Jakartasta ja Kiinasta (pitääkin kysyä Kiinan-kokemuksia), ja sain luovuttaa toimiston vastaavan esimiehen raskaan viitan hänelle takaisin. Kuin tilauksesta, viimeisenä varsinaisena vastuupäivänäni viime perjantaina, kolmen jälkeen iltapäivällä, 6,1 richterin maanjäristys iski muutamia kymmeniä kilometrejä Banda Acehista lounaaseen, ja pääsin kerrankin ”vastaamaan” jostain. Muslimikollegat olivat palanneet juuri perjantairukoukseltaan toimistoon, kun maailma alkoi huojua edestakaisin. Vaikka täällä on ollut arviolta viitisentoista maanjäristystä tämän puolen vuoden aikana, tuo perjantainen oli voimakkain. Tuli mieleen Linnanmäen vanha Vekkula – koko huone liikkui arviolta 10-20 senttiä sivusuunnassa usean minuutin ajan. Mutta kun siirryttiin työkavereiden kanssa rauhallisesti ulos patiolle sellaiseen kohtaan missä ei ollut katosta eikä muuta potentiaalisesti päähän tippuvaa, huomasi että liike jatkui edelleen – koko Aceh keinahteli mannerlaattojen tuudituksessa. Mistään ei tälläkään kertaa kuulunut ”järinää” niin kuin pienenä luulin. Eikä mitään mennyt rikki, kenellekään ei näyttänyt tulevan hätä. Myöhemmin joistain seinistä, mm. meidän kotoa, löytyi pieniä halkeamia, mutta ne ovat täällä arkipäivää. Seuraavana päivänä luin Jakarta Postista, että keskustassa lähellä Baiturrahmanin suurta moskeijaa monet olivat hätääntyneet ja menettäneet malttinsa – kuvassa oli itkuinen lastaan rutistava nainen. Siinä oli mitä ilmeisimmin kuitenkin ensisijaisesti kyse tsunamitakautumien mieleen palaamisesta.
Vaikka kaikki Acehin toimistolla pysyivät rauhaisalla mielellä järistyksen aikana ja sen jälkeen, alle 10 minuutin sisällä järistyksestä sekä jälleenrakennusohjelman koordinaattori Joel että esimieheni Vic soittivat vakavina, ja kyselivät ovatko kaikki kunnossa fyysisesti ja henkisesti. Katastrofivaroitusjärjestelmä selvästikin toimii. Pidin pienen neuvokin jälleenrakennusrahaston paikalla olevan vastaavan Faisalin kanssa ja päätimme selvittää myös YK:lta ja IFC:ltä, olivatko kaikki kunnossa. Kummassakaan paikassa mitään eikä kukaan ollut mennyt rikki, mutta erityisesti Maailmanpankin ”perheeseen” (olisiko sitten pikkuveli) kuuluvan IFC:n toisella puolella kaupunkia olevan konttorin toimistovastaava oli aidosti kiitollinen siitä, että heidänkin tilanteensa muistettiin tarkistaa. Kirjoitin pikapikaa tiiviin ”kaikki hyvin” -tyyppisen muistion ja lähetin sen esimiehilleni Jakartaan, ja elämä alkoi palailla uomiinsa. Indonesialaiset kollegat tosin pitivät pienen hengellisen debriefing-tilaisuuden päärakennuksen rukoushuoneessa, johon huomasin myös yleensä harvemmin rukoilemassa käyvien työkavereiden rientävän.
Soitin heti järistyksen jälkeen, ennen esimiesten puhelua Jakartasta, Amandalle jonka arvelin olleen kotona. Hän oli kuitenkin ollut järistyksen iskiessä matkalla töihin becakilla (sivuvaunullisella moottoripyörätaksilla). Becak oli kuulemma hiljentänyt ja pysäyttänyt tien sivuun, ja kuski ja Amanda olivat katselleet kadunvarren taloista ulos juoksevia ihmisiä. Hän oli rauhallinen – Japanissa tällaisia ravistuksia on tämän tästä.
Sen jälkeen kun toissa kuussa luovuimme yövartijoiden käyttämisestä, olemme pitäneet ulko-oven öisin avaimella lukittuna. Tuo järistys herätti miettimään, saisiko avaimen osumaan lukkoon, jos iskisi vaikka 8 richterin järistys, jollaisen aikana edestakainen liike on tämänkertaisen reilun 10 sentin sijaan lähemmäs metri. Sellaisesta voi olla Vekkula kaukana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti