Olimme keskiviikosta sunnuntaihin muutaman päivän matkalla Jakartassa. Minulla oli joitain kokouksia Maailmanpankin toimistolla, ja oltuani ”jumissa” Acehin toimiston vastaavana edustajana useamman viikon tuntui raikkaalta käydä välillä ihmisten ilmoilla. Amanda innostui sharian piiristä pois pääsemisestä niin, että puki jo lentokoneeseen polvipituiset kaprit ja ohuen paidan – ja seuraavana aamuna heräsi siihen että muutaman päivän vaivannut flunssa oli muuttunut hakkaavaksi yskäksi...
Perjantain vapaat tunnit ja koko lauantain käytimme kesä- ja heinäkuussa pidettävien kaksien hääjuhlien tarvikkeiston etsimiseen Jakartan ostoskeskuksista.
Yksi maailmaa nähnyt indonesialaisrouva kerran kutsui Jakartaa ”maailman suurimmaksi kyläksi”, ja kuvaus on monella tavalla osuva. Välimatkat ovat pitkiä, ja niiden taittamiseen ruuhkaisia teitä pitkin taksilla (julkinen liikenne on lapsenkengissään) menee kohtuuttomasti aikaa. Kaupunkirakenne on harva ja tehoton: asuinalueista monet yksi- tai kaksikerroksista rapistunutta tönöä, ja niiden joukossa paljon asumiskäytön (tai melkein minkään muunkaan käytön) ulkopuolella olevaa pinta-alaa. 230 miljoonan asukkaan maan pääkaupungin katujen varrella partioivat kerjäläisten armeijat, ja siellä täällä lojuu osittain poltettujen roskakasojen jäänteitä. Kaupunkia peittää lähes tauoton harmaa savusumu. Ihmiset ovat viileitä, ja vierailijaa muistutetaan kasvavasta rikollisongelmasta.
Jakartan katujen karun todellisuuden valossa on mielenkiintoista käydä ostoskeskuksissa. Muiden autojen ehdoilla rakennettujen kaupunkien tapaan ne ovat paikkoja, joissa ihmiset käyvät elämässä. Valtavia, useiden kymmenien tuhansien kerrosneliömetrien kokoisia marmorilla, lasilla ja kromilla päällystettyjä keinotodellisuuksia, joissa ylä- ja keskiluokka viettävät aikaansa. Me vietimme koko lauantai-iltapäivän Pondok Indah -ostarilla, jota japanilainen kollegani suositteli, kertoen pitävänsä sitä amerikkalaisen ”mallin” ja itäaasialaisen luxus-ostoskeskuksen sekoituksena. Vaikuttava se onkin, ehkä puolitoista kertaa Helsingin Itäkeskuksen kokoinen, sikäli kun muistan minkä kokoinen Itis nykyisin on. Kokonaisuus koostuu kahdesta osasta, joiden välissä kulkee kahdeksankaistainen tie – osia yhdistävät ylikulkukäytävät, jotka nekin ovat täynnä mitä erilaisimpia puoteja. Rakennuksista vaikuttavampi on suunnattu Indonesian rikkaimmalle parille prosentille: katutasossa jalokiviliikkeitä ja muotiboutiqueja, ylempänä lisää muotiliikkeitä, erikoisliikkeitä, kellokauppoja, erilaisia hyvinvointipalveluita ja yläkerroksessa koko itäisen maailman (ja vähän läntistäkin) kattavia ravitsemusliikkeitä. Sen leveillä käytävillä (kiinalaistaustaisen) perheyrityksen johtajan rouva pystyy kävelemään omaan tahtiinsa palvelijan kantaessa kasseja tai taluttaessa lapsia, ja henkimään maailman metropolien steriiliä ja hyväntuoksuista ilmapiiriä kuin Tokiossa ikään. Köyhät eivät tule tänne, keskiluokkaan kuuluvatkin kiertelevät säyseinä perhekuntina vain ikkunaostoksilla. Pondok Indahin vanhempi ykkösrakennus sen sijaan vastaa suomalaista ostoskeskusta: alakerrassa supermarketti, sitten kirjakauppoja, elektroniikka- ja kodinkoneliikkeitä, lelukauppoja, muutama design-huonekaluliike, paljon sisustuskauppoja, ja yläkerrassa jälleen ravintoloita. Tämä ”kansan puoli” olikin tuntuvasti täydempi, meluisampi ja ylipäätään suositumpi kuin eksklusiivisempi naapurinsa. Mekin teimme suurimman osan ostoksistamme siellä.
Emme ole Amandan kanssa kumpikaan aiemmin olleet varsinaisia kauppakeskusihmisiä, enkä itse Suomessa asuessani edes viihtynyt ostoshelveteissä, mutta Banda Acehin kaikkinainen valikoiman puute on selvästi tehnyt meistä aliravittuja. ”Täällä on meetvurstia. Täällä on kinkkua!” - ”Oi, homejuustoa, retikkapikkelssiä, lootuksenjuuria!” Onkohan tämä hyväksi ihmisen tasapainolle?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti