Penang!

Palasimme juuri ensimmäiseltä Banda Acehista käsin tehdyltä ulkomaanlomamatkalta. Perjantaina oli Indonesian kansallispäivä ja hieman huonoina vieraina käytimme kolmipäiväisen viikonlopun maasta poistumiseen...

Alun perin olimme suunnitelleet käyvämme lomalla yhdessä lähiseudun suurimmista metropoleista, Malesian pääkaupungissa Kuala Lumpurissa, mutta emme kolme viikkoa ennen matkaa saaneet sinne enää lippuja vaan jouduimme etsimään uutta kohdetta. Hieman sattuman kaupalla päädyimme toiseen Malesian kohteeseen, Penangiin, jonne lentoja oli vielä saatavilla, ja matka-aikaa vielä ”koo-ällää” vähemmän. Lentoaikaa Banda Acehista Penangiin on kaksi kertaa vajaa tunti, välissä koneenvaihto Medanissa, mutta elintasoerojen maailman lieveilmiö tekee matkaan lähdöstä hankalampaa: itse en tarvitse Malesiaan kuten useimpiin muihinkaan Kaakkois-Aasian maihin viisumia mutta Amanda joutui hakemaan sellaista itselleen Medanissa, mikä tarkoitti hänelle erillistä matkaa ja hotelliyötä tuossa Pohjois-Sumatran Frankfurtissa.

Penang osoittautui loistopaikaksi. Ensimmäinen ”kulttuurishokki” tuli siisteydestä: poissa olivat kadunvarsien roskat, rikkinäiset talot ja aidat, törkyiset pihat ja ryysyiset ihmiset. Tiet olivat ehjiä, talot ja pihat siistejä, ihmiset hyvin puettuja ja sivistyneesti käyttäytyviä, kaikkialla tuntui vastaanottavainen ilmapiiri. Ilma oli raikas, taivas sininen ja puutarhojen ja puistojen yleisestä vihreydestä tuli mieleen jotenkin Eurooppa. Mieleeni etsiytyi ajatus, että Australian trooppisten osien taajamat näyttävät varmaankin vähän tältä.

Monikulttuurisessa Malesiassakin (”That's the unique Malaysia” kuten taksinkuljettajamme sanoi) Penang on kulttuurinen soppa, jossa niin malaijit, eteläaasialaiset, kiinalaistaustaiset kuin länsimaalaisetkin elävät sulassa sovussa. Tuloksena ei ole amerikkalaistyylinen puuro jossa eri kulttuurit sekoittuvat kokonaan ja maut liettyvät tasaiseksi jenkkiaromiksi, vaan kansanosat ovat pitäneet omat tapansa ja tyylinsä. Hotelli jossa asumme oli intialaisten omistama ja henkilökunta oli kuin suoraan Delhistä. Monet kaupat joissa kävimme olivat kokonaan kiinalaisten omistamia, ja muutamassa paikassa henkilökunta puhui niin virheetöntä mandariinikiinaa että olivat varmaan itse Keskustan valtakunnasta Malesiaan siirtyneitä, kun taas toisissa liikkeissä puheenparresta kuului vuosikymmenten tai -satojen takainen muutto joltain Kiinan rannikkoseudun omaleimaiselta murrealueelta.

Penang on Malesian osavaltioista ainoa, jossa kiinalaiset ovat suurin etninen ryhmä. Heitä on muuttanut Malakan salmen rannoille, erityisesti kauppapaikoille, vuosisatojen ajan. Suurimmat Malakan siirtokunnat olivat 1800-luvun alussa Malesian puolella Singapore, Penang ja Malakka, joissa kaikissa on voimakas kiinalaisasutus. Ensimmäisestä kehittyi kaupunkivaltio joka on yksi talousmaailman merkittävimmistä kaupungeista, toisesta muuten vaan alueellisesti tärkeä talouskeskus ja kolmannesta hiljainen menneisyydessä lepäävä ja turismista tulonsa saava pikkukaupunki. Sumatran puolella vastaava ”Chinatown” on Medan, jossa etnisten kiinalaisten määrä mitataan myöskin varmasti kymmenissä prosenteissa. Bisnes veti kiinalaiset näihin kauppapaikkoihin, ja kiinalaisten (ja sittemmin intialaisten) bisnes ja yhteistyö eurooppalaisten kanssa on vetänyt nämä kaupungit omien alueittensa vetureiksi.

Nykyisin Penangin kaupunkikeskus Georgetown on puolentoista miljoonan asukkaan kaupunki, jonka talouskasvu on huimaa ja jossa on yksi Kaakkois-Aasian tiheimmistä wlan-verkoista. Siinä missä Acehissa joka kaupunginosan osalla on oma moskeijansa, Georgetownissa vuorottelevat moskeijat, kirkot (katoliset, protestanttiset, anglikaaniset, metodistiset jne.), hindujen temppelit, ja buddhalaiset ja taolaiset kiinalaispyhäköt. Kaupungissa on useita suuria länsimaisia ostoskeskuksia, toimiva liikenne, lukuisia trendikkäitä baareja ja yökerhoja, ja ilmeisen tiheä avoautokanta, mutta samalla ihmiset polttavat talonsa edessä kadun varteen rakennetuilla omilla pyhillä paikoillaan suitsukkeita esi-isien muistoksi ja joka toisesta kadunvarren kaupasta näkyy jumalille tai esi-isille omistettu kotialttari. Meidän matkamme aikana oli käynnissä kiinalaisen kuukalenterin mukainen ”nälkäisten haamujen juhla”, jonka aikana ihmiset käyvät erityisen tiheään temppelissä ja kantavat sinne aaveille ruokaa ja leikkirahaa joka on ”helvetin valuuttaa”. Näiden on tarkoitus estää henkien aiheuttamat sairastumiset ja huono onni. Kiehtovaa, että tämä kuukausi osuu likimain yksiin meikäläisen mätäkuun kanssa.

Kahdessa vuorokaudessa ei ehtinyt näkemään Georgetownista kuin pinnan: siirtomaa-aikaisen vanhankaupungin, intialaisten ja kiinalaisten omat keskusta-alueet, uudet kauppakeskukset, ja muutaman tärkeimmän nähtävyyden, kuten Armon jumalattaren Guanyinin temppelin, Kapitan Kelingin suuren moskeijan, vuoren rinteeseen rakennetun Kaakkois-Aasian suurimmaksi väitetyn buddhalaisen temppelin ”Korkeimman autuuden temppelin” sekä saman kadun varrella toisiaan vasten olevan burmalaisen ja thaimaalaisen temppelin.

Söimme kadunvarren paikoissa intialaista, malaiji- ja eteläkiinalaista ruokaa, ja viimeisenä iltana erittäin herkullisen varhaisten kiinalaisten immigranttien paikallisista raaka-aineista kehittelemän nyonya-keittiön mukaisen päivällisen.

Ensimmäisenä iltana kaupungilla vaellellessamme osuimme kiinalaiseen kirjakauppaan, josta päätimme ostaa Amandan opettajantyössään tarvitsemia kiinan kielen oppikirjoja. Kirjakaupan vakiokalustoon kuuluvat iäkkäät lukuherrat innostuivat haastelemaan kanssani pitkään maailman kielistä, Euroopan kansoista ja teollisuustuotteista sekä kiinan kielen opiskelusta. Miehistä innokkain alkoi pontevasti vaatimaan suomenkielen kirjojen lisäämistä myymälän valikoimaan. ”Kun kerran suomalaisetkin oppivat kiinaa niin mikseivät kiinalaiset suomea.”

Mikä on tuo tasaisella äänenpainolla puhuttava kieli?

Vanha kaverini Kristiina saapui keskiviikkona töihin Acehiin puoleksitoista kuukaudeksi. Kivaa tavata häntä kunnolla pitkästä aikaa (häissä ei ehtinyt keskustelemaan oikein kenenkään kanssa). Samalla Banda Acehissa asuvien suomalaisten määrä nousi viidestä kuuteen.

Eilen torstaina saavuin tervetuliaispäivällistä varten valittuun Tropicana-ravintolaan vähän ennen Kristiinaa ja Markettaa. Sali oli tavanomaisesta poiketen melkein tyhjä – paikalla oli vain pari seuruetta: indonesiankiinalainen perhe ja muutaman länsimaalaisen nuorehkon ihmisen porukka. En tunnistanut ketään länsimaalaisista edes ulkonäöltä ja jotenkin he vaikuttivat enemmän matkalaisilta kuin Bandan pysyvältä kalustolta. Saksalaisia, arvasin.

Soitin odotellessani Kristiinalle ja huomasin että joku saksalaisista vilkuili minua kiinnostuneena. Olisivatko Rhodan kavereita GTZ:sta tai Tecnisches Hilfswerkistä? Tutkin ruokalistaa ja mietin mitä Suomesta tullut haluaisi syödä ensimmäisenä kunnon päivällisenään. Taskurapuja ehkä, mustekalaa, ehkä vihanneksia.

Söimme, joimme ja juttelimme Kristiinan ja Marketan kanssa kuin vain pitkästä aikaa toisensa tavanneet kaverit ja kollegat. Puhuttavaa oli paljon. Ruoka maittoi, jopa paistettu vesipinaatti joka on täkäläisissä ravintoloissa usein aivan liian suolaista. Opiskelukaverini kuului siirtyneen Kristiinan ja minun entisen työnantajan palvelukseen.

Naapuripöydän seurue, jota välillä vilkaisin miettiessämme täydennystä kesken huvenneeseen kattaukseemme, ei tainnutkaan olla saksalainen, sillä en kuullut heidän suunnaltaan tuttuja koheesiohuudahduksia ja railakkaita suhuässiä ja kitalaki-ärriä. Heidän puheensa tuntui soljuvan hitaasti, vaimeasti, välillä esiin kuului konsonanttivoittoisempia tavuja, jotka toivat mieleen hollannin. Mutta Alankomaan vieraat olisi jo paljastuneet kurkku-g:n aina yhtä eksoottisesta korahduksesta. Olisivatko sittenkin puolalaisia tai ...tsekkejä. Tietysti tsekkejä! Pohjoiseurooppalaisen näköisiä ja silti hillitysti käyttäytyviä. Keskieurooppalaisimmalta näyttävä mies luki indonesialaista Kompas-lehteä.

Sitten berliiniläisen näköinen mies kysyi seuralaisiltaan vaimeasti mutta selvällä Peräpohjolan murteella: ”No maistuiko se ruoka”. ”Maistui, maistui”, toiset vakuuttelivat yhtä selvällä suomella. Lusikkani pysähtyi kesken liikkeen – tätä en osannut odottaa. Totesin toisillekin, että aika sattuma että tyhjässä ravintolassa viereen sattuu toinen seurue suomalaisia – silloin toistenkin lusikat pysähtyivät. Minulle ja Marketalle tämä oli ensimmäinen kerta 9-10 kuukauteen kun kaupungissa tulee vastaan maanmiehiä sattumalta. Naapuripöytä lopetteli ateriointiaan, ja kävi ilmi, että he olivat jo kotvan kuunnelleet turinoitamme. Tutustuimme.

Uudet tuttavamme, freelance-toimittaja ja -kuvaaja sekä heidän matkaseuranaan ja -oppaanaan toimiva Indonesian-matkailua harrastava lastenpsykiatri, olivat tulossa Borneolta eteläisemmän Sumatran kautta Acehiin. Juttuja oli kuulemma jo mukavasti tallessa, ja edessä häämötti odotettu loma Weh-saarella. Haastelimme tovin jos toisenkin töistämme, elämästämme, suhteestamme Indonesiaan, vähän maan tilanteesta, mahdollisuuksista ja haasteista. Kävi ilmi että ainakin seurueen kaksi miespuolista jäsentä olivat reissanneet Indonesiassa ja Acehissakin jo vuosia ennen tsunamia. Vaihdoimme yhteystietoja ja toivotimme hyvät yöt – matkalaisilla uni tuntui jo kutsuvan.