Vanha kaverini Kristiina saapui keskiviikkona töihin Acehiin puoleksitoista kuukaudeksi. Kivaa tavata häntä kunnolla pitkästä aikaa (häissä ei ehtinyt keskustelemaan oikein kenenkään kanssa). Samalla Banda Acehissa asuvien suomalaisten määrä nousi viidestä kuuteen.
Eilen torstaina saavuin tervetuliaispäivällistä varten valittuun Tropicana-ravintolaan vähän ennen Kristiinaa ja Markettaa. Sali oli tavanomaisesta poiketen melkein tyhjä – paikalla oli vain pari seuruetta: indonesiankiinalainen perhe ja muutaman länsimaalaisen nuorehkon ihmisen porukka. En tunnistanut ketään länsimaalaisista edes ulkonäöltä ja jotenkin he vaikuttivat enemmän matkalaisilta kuin Bandan pysyvältä kalustolta. Saksalaisia, arvasin.
Soitin odotellessani Kristiinalle ja huomasin että joku saksalaisista vilkuili minua kiinnostuneena. Olisivatko Rhodan kavereita GTZ:sta tai Tecnisches Hilfswerkistä? Tutkin ruokalistaa ja mietin mitä Suomesta tullut haluaisi syödä ensimmäisenä kunnon päivällisenään. Taskurapuja ehkä, mustekalaa, ehkä vihanneksia.
Söimme, joimme ja juttelimme Kristiinan ja Marketan kanssa kuin vain pitkästä aikaa toisensa tavanneet kaverit ja kollegat. Puhuttavaa oli paljon. Ruoka maittoi, jopa paistettu vesipinaatti joka on täkäläisissä ravintoloissa usein aivan liian suolaista. Opiskelukaverini kuului siirtyneen Kristiinan ja minun entisen työnantajan palvelukseen.
Naapuripöydän seurue, jota välillä vilkaisin miettiessämme täydennystä kesken huvenneeseen kattaukseemme, ei tainnutkaan olla saksalainen, sillä en kuullut heidän suunnaltaan tuttuja koheesiohuudahduksia ja railakkaita suhuässiä ja kitalaki-ärriä. Heidän puheensa tuntui soljuvan hitaasti, vaimeasti, välillä esiin kuului konsonanttivoittoisempia tavuja, jotka toivat mieleen hollannin. Mutta Alankomaan vieraat olisi jo paljastuneet kurkku-g:n aina yhtä eksoottisesta korahduksesta. Olisivatko sittenkin puolalaisia tai ...tsekkejä. Tietysti tsekkejä! Pohjoiseurooppalaisen näköisiä ja silti hillitysti käyttäytyviä. Keskieurooppalaisimmalta näyttävä mies luki indonesialaista Kompas-lehteä.
Sitten berliiniläisen näköinen mies kysyi seuralaisiltaan vaimeasti mutta selvällä Peräpohjolan murteella: ”No maistuiko se ruoka”. ”Maistui, maistui”, toiset vakuuttelivat yhtä selvällä suomella. Lusikkani pysähtyi kesken liikkeen – tätä en osannut odottaa. Totesin toisillekin, että aika sattuma että tyhjässä ravintolassa viereen sattuu toinen seurue suomalaisia – silloin toistenkin lusikat pysähtyivät. Minulle ja Marketalle tämä oli ensimmäinen kerta 9-10 kuukauteen kun kaupungissa tulee vastaan maanmiehiä sattumalta. Naapuripöytä lopetteli ateriointiaan, ja kävi ilmi, että he olivat jo kotvan kuunnelleet turinoitamme. Tutustuimme.
Uudet tuttavamme, freelance-toimittaja ja -kuvaaja sekä heidän matkaseuranaan ja -oppaanaan toimiva Indonesian-matkailua harrastava lastenpsykiatri, olivat tulossa Borneolta eteläisemmän Sumatran kautta Acehiin. Juttuja oli kuulemma jo mukavasti tallessa, ja edessä häämötti odotettu loma Weh-saarella. Haastelimme tovin jos toisenkin töistämme, elämästämme, suhteestamme Indonesiaan, vähän maan tilanteesta, mahdollisuuksista ja haasteista. Kävi ilmi että ainakin seurueen kaksi miespuolista jäsentä olivat reissanneet Indonesiassa ja Acehissakin jo vuosia ennen tsunamia. Vaihdoimme yhteystietoja ja toivotimme hyvät yöt – matkalaisilla uni tuntui jo kutsuvan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti