Pyhyys ja unettomuus

Jos näkisitte minut näinä päivinä töissä, huomaisitte tummat varjot silmieni alla. Saman näkisitte monissa muissakin ihmisissä, erityisesti ulkomaalaisissa. Paikallisissa havaitsisitte aavistuksen toipilasmaista heikkoutta – kaikki ovat aavistuksen verran omaa tavanomaista itseään hitaampia, hillitympiä, mietteliäämpiä.

On Ramadan, muslimien pyhä kuukausi. Se alkoi viime viikolla, mutta Amandasta ja minusta tuntuu kuin sitä olisi jatkunut jo useita viikkoja. Ramadanin vietto on vähän kuin joulun välipäivät Suomessa: ihmiset lepäävät, syövät perheensä kanssa (iltaisin ja öisin), ja yrittävät olla kilttejä ja sävyisiä. Kerjäläisille ja vähäosaisille sukulaisille annetaan. Myös shoppailu kuuluu asiaan, mutta vain iltaisin ja öisin. Paikallinen päivittäistavaramyymälä on auki kello kahteen yöllä.

Ramadanin ajan useimmat muslimit paastoavat päiväsaikaan. Auringonnousun ja -laskun välillä ei syödä, juoda eikä tupakoida. Edes vettä ei saa juoda. Uskovaiset ratkaisevat syömättömyyden ongelman luonnollisesti: syömällä runsaan, aikaisen aamiaisen, ja yltäkylläisen illallisen, sekä säästämällä energiaansa näiden välillä. Monet indonesialaiset kaupat ja virastot ovat kiinni tai tekevät lyhyttä päivää. Maailmanpankilla noudatetaan vähän lyhennettyä päivää, ja yli kello kuuden ulottuvien työpäivien tekeminen on kohteliaasti kielletty. Jotkut kollegat häipyvät työpaikalta jo neljän jälkeen iltapäivällä, mikä olisi normaalisti täysin epäsopivaa.

Acehissa työskenteleviä ulkomaalaisia on neuvottu olemaan syömättä, juomatta ja tupakoimatta muslimien nähden. Tämä on ymmärrettävää: yksikin kollegani polttaa normaalisti kaksi askia savukkeita päivässä – ramadanin aikainen12 tunnin pakkolakko olisi entistäkin rajumpi jos ulkomaalainen työkaveri röyhyttäisi vieressä. Ja kyllä, myös nikotiinilaastarit ja muut vippaskonstit on kielletty. Työpaikan lounas on järjestetty tavanomaisen pation sijasta päärakennuksen keittiössä, pois muslimien silmistä. Tupakoitsijoille on varattu pieni alue takapihalla näkösuojassa. Muutama muslimikollega on vapautettu paastosta terveydellisistä syistä: sairastumisen, raskauden tai vauvan imettämisen johdosta.

Silmänaluseni eivät ole tummat sen takia että paastoaisin. Se johtuu toisesta Ramadaniin liittyvästä ilmiöstä, joka tunnetaan nimellä Tarawih. Sunnimuslimien mukaan on erityisen siunauksellista lukea ääneen koko koraani kannesta kanteen Ramadan-kuukauden aikana. Sen lisäksi että monet lukevat sitä kotioloissaan, äänentoiston aikakaudella moskeijat, joita todellakin on lähes joka korttelissa, kailottavat resitaalia kovaäänisistään läpi yön. Koraanissa on kätevästi 30 lukua, joten joka yö saamme kuulla suurin piirtein yhden juz'in. Lähin moskeija on vain reilun sadan metrin päässä kodistamme, eikä välissä ei ole muita rakennuksia, joten kuulemme resitoijan pienimmätkin äännevaihtelut erittäin selvästi suoraan makuuhuoneeseemme. Olemme alkaneet nukkumaan tulpat korvissa (ja käyttämään herätyskellona värinähälytykselle asetettua kännykkää), mutta ajoittain suurat tunkevat tajuntaan unen läpikin matalina taajuuksina, jousipatjamme rakenteita ja kallon luita ja onteloita hyödyntäen.

Tämä riemu huipentuu tietenkin ensi kuun puolivälissä nelipäiväiseen Idul Fitriin (Eid ul-Fitr), ramadanin ja paaston päätökseen, joka on muslimien vuoden suurin juhla, ja vastaa joulua tai kiinalaista uutta vuotta. Niiksi päiviksi useimmat ulkomaalaiset kaikkoavat lomailemaan kuka minnekin, sillä kaupunki on yksinkertaisesti täysin seis, kuin joulupäivänä Suomessa. Me varasimme juuri eilen liput Balille.

Moottoripyörä on moottoripyörä...

Kerran kavahdin heitä. Sitten naureskelin heille. Myöhemmin lähes unohdin heidän olemassaolonsa. Sitten muutin Indonesiaan, totuin taas näkemään heitä ja nyt kuulun heihin itsekin. Kevarimiehiin.

Ostin kevytmoottoripyörän. Se on elämäni ensimmäinen moottoroitu kaksipyöräinen ajoneuvo. Mallia Honda Supra X 125R. Siinä ”Honda” kertoo japanilaisesta laatutuotteesta ja ”Supra” vain Indonesian markkinoille valmistetusta mallista. X kertoo, että kyseessä on päivitetty ja räyhäkämpi versio muutamien vuosien takaisesta esiasteesta, jonka moottorin iskutilavuus oli 15 kuutiosenttimetriä pienempi nykyisestä 125:stä. R merkitsee ”racingia”, joka puolestaan viittaa mustanpuhuviin valuvanteisiin jotka saavat indonesialaisen teiniviiksen värähtämään kunnioittavasti.

Pitkällisen pohdinnan, vertailun ja kokeneempien kevarimiesten kuuntelun jälkeen päädyin edelläkuvattuun pyörätyyppiin, sillä se on puoliautomaattisena helppo aloittelijalle: erillistä kytkintä ei ole, vaikka vaihteita täytyykin itse vaihtaa. Honda-pyörät ovat Indonesiassa myös yleisimpiä, joten huolto toimii vaivattomasti, ja vuodenkin kuluttua myydessä pyörästä pitäisi saada takaisin vielä kelpo osuus alkuperäisestä hinnasta. Samoista syistä Amandalle hankittiin hieman pienempimoottorinen ja täysiautomaattinen skootteri, Honda Vario.

Emme ole kumpikaan varsinaisesti ajaneet moottoripyörää aiemmin, joten uusien ajokkiemme myötä pätevöidymme myös mororisteiksi. Itse muistan kyllä kokeilleeni Tepon enduro-moottoripyörää 16-17-vuotiaana, mutta ajomatkaa kertyi hataran muisikuvani (saatoin olla hieman juovuksissa) vain muutama sata metriä.

Liikenne Banda Acehissa ei ole aasialaisen mittapuun mukaan kovin raskasta, varsinaisia ruuhkia on vain aamuisin ja töistä paluun aikaan, ja nekään eivät saavuta täydellistä pysähdyksen tilaa kuten esimerkiksi Jakartassa. Sen sijaan kaduilla liikkumisesta tekee haastavaa liikennesääntöjen lähes täydellinen puuttuminen, ja vähien sääntöjen noudattamatta jättäminen. Liikennevalot ovat tapauksesta riippuen joko noudatettavaksi tai ainoastaan ohjeelliseksi tarkoitettuja. Ohittaa saa sekä oikealta että vasemmalta. Tielle saa tulla sivutieltä lainkaan katsomatta mitä pääväylällä tapahtuu, törmätessä takaa tuleva on syyllinen. Kaikki ajoneuvot ajavat samoilla väylillä suloisessa sekamelskassa: henkilöautot, sivuvaunulliset moottoripyörätaksit, moottoripyörät, minibussit, ihmisiä täyteen lastatut rekat, eläimiä kuljettavat lava-autot, satunnaiset polkupyörät. Onnettomuuksia näkee kuitenkin vain harvoin: tiellä liikkujat tietävät pelin hengen, ja nopeudet ovat alhaisia.

Täytyy tunnustaa, että pulssini kävi melko korkealla ajaessani uuden pyöräni liikkeestä kotiin. En kuitenkaan kaatunut, vaikka aika mielenkiintoisia liikkeellelähtöjä ja ryhmittymisiä tulikin tehtyä.

Tänään alkoi pitkä viikonloppu, nyt on viimein aikaa harjoitella omaan tahtiin pyörällä ajoa valoisaan aikaan. Eilen alkoi muslimien pyhä kuukausi Ramadan – onneksi liikenne on sen aikana säyseämpää. Toisaalta sadekausi ja liukkaammat kelit tekevät myös tuloaan.

Metsässä

Eläimessä on tuhansia kiloja lihaa. Se seisoo vierelläni ja huojuu hitaasti. Lähes ääneti, rauhallisena mutta varuillaan. Sen häntä ja korvat kertovat sen olevan sinut tilanteen kanssa. Sen lajikumppanit muodostavat pienen ryhmän minun ja saksalaisten ympärille hitaasti virtaavan joen rannalla. Sitten eläin kyykistyy, koukistaa polviaan ja nojautuu taaksepäin. Kuuluu pieni tuhahdus kun se asettuu uuteen lepotilaan puolimakaavassa asennossaan. Georg nousee sen selkään ensin, seuraan perässä. Kolmas, pieni indonesialainen mies on eläimen hartioilla. Ajurin kädessä on puolimetrinen hakkua muistuttava puinen keppi jonka päässä on metallinen haka. Viisisenttinen metallipiikki läpäisisi eläimen paksun nahkan juuri ja juuri – kaikesta päättäen sekä ajuri että eläin toivovat, ettei hakkua tarvitse käyttää. Eläin nousee pystyyn hieman keinahtaen. Sen selässä oleva rottingista ja retkipatjalta vaikuttavasta aineesta tehty satula pysyy paikallaan. Tarraan siihen etten tippuisi saman tien pois. Äännähdän innostuksen ja pelon sekaisesti, samoin tekee Georg. Lähdemme matkaan. Ratsumme kahlaa vyötäisiään myöten kirkkaassa vedessä. Nostan jalkojani etten alkuunsa kastele vaelluskenkiäni. Eläin nousee vastarannalla joesta ja alkaa nousun jyrkkää, mutaista sademetsän rinnettä ylös. Ihmettelen miten ihmeessä se saa tukevan otteen periksi antavasta punaisesta savesta, kun se nousee kiemurtelevaa mutta silti jyrkkää norsupolkua ylös.

Uljas ratsumme on norsu, tarkemmin sanottuna aasiannorsun sumatralainen alalaji sumatrannorsu Elephas maximus sumatrensis. Niitä elelee Sumatran metsissä vielä muutama tuhat villeinä, sekä kymmenittäin kesytettyinä tai ”suojaan” otettuina. Metsien hakkuut, öljyplantaasien leviäminen ja metsiin asettuvat uudisasukkaat kaventavat norsujen ennestäänkin kapeaa elinvyöhykettä rannikon viljelysten ja sisämaan jyrkkien vuorten välillä. Norsut ovat Sumatrallakin yleisin ihmisten ja suurten eläinten välisten ”konfliktien” toinen osapuoli – yksistään viimeisen kuukauden aikana pillastuneet norsut ovat talloneet neljä ihmistä hengiltä, tiikereillä ja krokotiileilla on vastuullaan pienempi saldo. Paikallislehdissä kerrotaan norsuista jotka ovat palanneet vainoamaan taloja joita vastaan ne ovat jo aiemmin hyökänneet. Asia värittyy tietenkin voimakkaasti kertojasta riippuen. Keväällä norsunpoikanen piti pelastaa rotkosta, johon se oli tippunut, ja eläimestä muodostui monivaiheinen paikallispoliittinen jännitysnäytelmä piirikunnan viranomaisten, luonnonsuojeluviraston, kyläläisten ja kansalaisjärjestöjen välille. Norsunpoikanen selvisi ja tervehtyi, mutta luonnonsuojeluhanketta toteuttavan tuttavani Grahamin mukaan siitä ”ei koskaan tulee oikeaa norsua” koska se oli jo ehtinyt altistua liikaa ihmisten läsnäololle.

Pohjois-Sumatran ihmis-norsu-konfliktia ratkovan hankkeen johtaja Wahdi, joka on seurueemme kanssa sademetsässä, kertoo että yhteenotot lisääntyvät, kun ihmistoiminta tunkeutuu norsujen alueille ja kulkureiteille. Norsut ovat myös persoja monille viljelyskasveille, kuten öljypalmun hedelmille, ja suurten hampaiden jäljet sadossa eivät miellytä plantaasien hoitajia. Norsuja ammutaan ”ongelmayksilöinä”, myrkytetään, niitä pyydetään ansoilla, ja kerätään virikkeettömiin ”vastaanottokeskuksiin”. Monet tällaiset keskukset ruokkivat ja hoitavat norsuja, mutta virikkeiden puutteessa elefantit tylsistyvät ja muuttuvat hiljalleen paikallaan huojuviksi laitostapauksiksi.

Olen Tangkahanissa, Gunung Leuserin kansallispuiston rajalle perustetussa norsuleirissä. Täällä huonosta hoidosta pelastetut norsut pääsevät säännöllisesti töihin: kantamaan satulassaan kansallispuistoon tutustuvia luontomatkailijoita, raivaamaan tulvien jälkeensä jättämiä puita, ja siirtämään laittomista hakkuista takavarikoitua puutavaraa pois hakkuutyömaiden lankkupinoista. Korvaamattomin apu kesyistä norsuista on kuitenkin silloin, kun villit norsulaumat voidaan niiden avulla johdattaa pois viljelyksiltä tai muualta mistä ne eivät muuten älyäisi itse poistua. Norsut ovat silmin nähden hyvinvoivia. Vähän väliä juhtamme nappaa kärsällään polun varresta oksan tai puuntaimen, ja käyttää sitä joko pikavälipalana tai sovellettuna kärpäslätkänä, jolla voi huiskia ötököitä tai iilimatoja tiehensä.

Huomaan housunlahkeeni olevan säären kohdalta veritäplien tahrima. Juotikas on käynyt ruokailemassa minunkin ihollani, mutta on ehtinyt jo luikerrella tiehensä. Omaksi onnekseen. Iilimadon jälkeensä jättämä reikä on vain nuppineulan pään kokoinen, mutta verenvuoto ei ota tyrehtyäkseen, madon haavaan sylkemät entsyymit eivät anna verihiutaleiden muodostaa hyytymää. En ollut huomannut matosta lainkaan, ne erittävät ruokaillessaan paikallispuuduttavaa ainetta kuten hyttyset. Norsujen rinnalla kulkeva isäntämme Frank ja hänen indonesialaiset kollegansa hihkuvat, he ovat löytäneet itsestään jo monta juotikasta.

Nousemme mutaisia rinteitä ylös ja laskeudumme kohta taas alas, vuoristopurojen auraamassa maisemassa, ryteikköisessä metsässä. Ajurimme osoittaa marjoja kantavaa vatukkapuuhun, maistakaa vaan, mutta varokaa ovat happamia. Muutaman kilometrin taivalluksen jälkeen norsukaravaanimme laskeutuu joen rantaan, ja alkaa kahlaamaan. Vesi on kahluukohdassa vain puolentoista metrin syvyistä. Norsunratsastajien kengät eivät kastu. Vastarannalle päästyämme ajurit ja paikalle toisesta suunnasta tulevat norsuleirin työntekijät riisuvat ratsujen satulat, ja valtavat eläimet kellahtavat tottuneesti kyljelleen rantaveteen. Alamme harjaamaan niiden paksua harmaata nahkaa tukevilla juuriharjoilla. Norsut nauttivat. Välillä kyljen vaihto, korvaa eteen ja taakse, eläimet tarjoavat ihoaan harjattavaksi. Joku ruiskuttaa kärsästään vettä päällensä. Sitten joku ajureista kantaa paikalle tertuittain banaaneita, ja norsut asettuvat tämän eteen suut auki, kärsä taakse kaarelle taivutettuna. Otan banaanin ja asetan sen norsun suuhun, valtavalle kielelle. Norsu ei kiirehdi vaan antaa minun vetää käteni pois leukojen välistä, ennen kuin alkaa jauhamaan hedelmää. Parin sekunnin kuluttua suu on taas auki, kärsä taas kaarella. Banaani kerrallaan norsun syöttäminen veisi aikansa.