Metsässä

Eläimessä on tuhansia kiloja lihaa. Se seisoo vierelläni ja huojuu hitaasti. Lähes ääneti, rauhallisena mutta varuillaan. Sen häntä ja korvat kertovat sen olevan sinut tilanteen kanssa. Sen lajikumppanit muodostavat pienen ryhmän minun ja saksalaisten ympärille hitaasti virtaavan joen rannalla. Sitten eläin kyykistyy, koukistaa polviaan ja nojautuu taaksepäin. Kuuluu pieni tuhahdus kun se asettuu uuteen lepotilaan puolimakaavassa asennossaan. Georg nousee sen selkään ensin, seuraan perässä. Kolmas, pieni indonesialainen mies on eläimen hartioilla. Ajurin kädessä on puolimetrinen hakkua muistuttava puinen keppi jonka päässä on metallinen haka. Viisisenttinen metallipiikki läpäisisi eläimen paksun nahkan juuri ja juuri – kaikesta päättäen sekä ajuri että eläin toivovat, ettei hakkua tarvitse käyttää. Eläin nousee pystyyn hieman keinahtaen. Sen selässä oleva rottingista ja retkipatjalta vaikuttavasta aineesta tehty satula pysyy paikallaan. Tarraan siihen etten tippuisi saman tien pois. Äännähdän innostuksen ja pelon sekaisesti, samoin tekee Georg. Lähdemme matkaan. Ratsumme kahlaa vyötäisiään myöten kirkkaassa vedessä. Nostan jalkojani etten alkuunsa kastele vaelluskenkiäni. Eläin nousee vastarannalla joesta ja alkaa nousun jyrkkää, mutaista sademetsän rinnettä ylös. Ihmettelen miten ihmeessä se saa tukevan otteen periksi antavasta punaisesta savesta, kun se nousee kiemurtelevaa mutta silti jyrkkää norsupolkua ylös.

Uljas ratsumme on norsu, tarkemmin sanottuna aasiannorsun sumatralainen alalaji sumatrannorsu Elephas maximus sumatrensis. Niitä elelee Sumatran metsissä vielä muutama tuhat villeinä, sekä kymmenittäin kesytettyinä tai ”suojaan” otettuina. Metsien hakkuut, öljyplantaasien leviäminen ja metsiin asettuvat uudisasukkaat kaventavat norsujen ennestäänkin kapeaa elinvyöhykettä rannikon viljelysten ja sisämaan jyrkkien vuorten välillä. Norsut ovat Sumatrallakin yleisin ihmisten ja suurten eläinten välisten ”konfliktien” toinen osapuoli – yksistään viimeisen kuukauden aikana pillastuneet norsut ovat talloneet neljä ihmistä hengiltä, tiikereillä ja krokotiileilla on vastuullaan pienempi saldo. Paikallislehdissä kerrotaan norsuista jotka ovat palanneet vainoamaan taloja joita vastaan ne ovat jo aiemmin hyökänneet. Asia värittyy tietenkin voimakkaasti kertojasta riippuen. Keväällä norsunpoikanen piti pelastaa rotkosta, johon se oli tippunut, ja eläimestä muodostui monivaiheinen paikallispoliittinen jännitysnäytelmä piirikunnan viranomaisten, luonnonsuojeluviraston, kyläläisten ja kansalaisjärjestöjen välille. Norsunpoikanen selvisi ja tervehtyi, mutta luonnonsuojeluhanketta toteuttavan tuttavani Grahamin mukaan siitä ”ei koskaan tulee oikeaa norsua” koska se oli jo ehtinyt altistua liikaa ihmisten läsnäololle.

Pohjois-Sumatran ihmis-norsu-konfliktia ratkovan hankkeen johtaja Wahdi, joka on seurueemme kanssa sademetsässä, kertoo että yhteenotot lisääntyvät, kun ihmistoiminta tunkeutuu norsujen alueille ja kulkureiteille. Norsut ovat myös persoja monille viljelyskasveille, kuten öljypalmun hedelmille, ja suurten hampaiden jäljet sadossa eivät miellytä plantaasien hoitajia. Norsuja ammutaan ”ongelmayksilöinä”, myrkytetään, niitä pyydetään ansoilla, ja kerätään virikkeettömiin ”vastaanottokeskuksiin”. Monet tällaiset keskukset ruokkivat ja hoitavat norsuja, mutta virikkeiden puutteessa elefantit tylsistyvät ja muuttuvat hiljalleen paikallaan huojuviksi laitostapauksiksi.

Olen Tangkahanissa, Gunung Leuserin kansallispuiston rajalle perustetussa norsuleirissä. Täällä huonosta hoidosta pelastetut norsut pääsevät säännöllisesti töihin: kantamaan satulassaan kansallispuistoon tutustuvia luontomatkailijoita, raivaamaan tulvien jälkeensä jättämiä puita, ja siirtämään laittomista hakkuista takavarikoitua puutavaraa pois hakkuutyömaiden lankkupinoista. Korvaamattomin apu kesyistä norsuista on kuitenkin silloin, kun villit norsulaumat voidaan niiden avulla johdattaa pois viljelyksiltä tai muualta mistä ne eivät muuten älyäisi itse poistua. Norsut ovat silmin nähden hyvinvoivia. Vähän väliä juhtamme nappaa kärsällään polun varresta oksan tai puuntaimen, ja käyttää sitä joko pikavälipalana tai sovellettuna kärpäslätkänä, jolla voi huiskia ötököitä tai iilimatoja tiehensä.

Huomaan housunlahkeeni olevan säären kohdalta veritäplien tahrima. Juotikas on käynyt ruokailemassa minunkin ihollani, mutta on ehtinyt jo luikerrella tiehensä. Omaksi onnekseen. Iilimadon jälkeensä jättämä reikä on vain nuppineulan pään kokoinen, mutta verenvuoto ei ota tyrehtyäkseen, madon haavaan sylkemät entsyymit eivät anna verihiutaleiden muodostaa hyytymää. En ollut huomannut matosta lainkaan, ne erittävät ruokaillessaan paikallispuuduttavaa ainetta kuten hyttyset. Norsujen rinnalla kulkeva isäntämme Frank ja hänen indonesialaiset kollegansa hihkuvat, he ovat löytäneet itsestään jo monta juotikasta.

Nousemme mutaisia rinteitä ylös ja laskeudumme kohta taas alas, vuoristopurojen auraamassa maisemassa, ryteikköisessä metsässä. Ajurimme osoittaa marjoja kantavaa vatukkapuuhun, maistakaa vaan, mutta varokaa ovat happamia. Muutaman kilometrin taivalluksen jälkeen norsukaravaanimme laskeutuu joen rantaan, ja alkaa kahlaamaan. Vesi on kahluukohdassa vain puolentoista metrin syvyistä. Norsunratsastajien kengät eivät kastu. Vastarannalle päästyämme ajurit ja paikalle toisesta suunnasta tulevat norsuleirin työntekijät riisuvat ratsujen satulat, ja valtavat eläimet kellahtavat tottuneesti kyljelleen rantaveteen. Alamme harjaamaan niiden paksua harmaata nahkaa tukevilla juuriharjoilla. Norsut nauttivat. Välillä kyljen vaihto, korvaa eteen ja taakse, eläimet tarjoavat ihoaan harjattavaksi. Joku ruiskuttaa kärsästään vettä päällensä. Sitten joku ajureista kantaa paikalle tertuittain banaaneita, ja norsut asettuvat tämän eteen suut auki, kärsä taakse kaarelle taivutettuna. Otan banaanin ja asetan sen norsun suuhun, valtavalle kielelle. Norsu ei kiirehdi vaan antaa minun vetää käteni pois leukojen välistä, ennen kuin alkaa jauhamaan hedelmää. Parin sekunnin kuluttua suu on taas auki, kärsä taas kaarella. Banaani kerrallaan norsun syöttäminen veisi aikansa.