Suharto on kuollut

Luen uutisista iltamyöhällä Kaakkois-Aasian aikaa, että Indonesian entinen presidentti ja diktaattori Suharto on kuollut.

Olo on vähän outo – Indonesian lehdet ovat rummuttaneet (taas kerran) henkihieverissä riutuneen emerituspresidentin tilaa viikkojen ajan. Huomaan olleeni ainakin vähän median ohjailtavissa: kun jostain asiasta puhutaan lehdissä paljon, siitä tulee tärkeä uutinen vaikkei se sitä omilla itseisarvomittareilla olisikaan.

Suharto oli armeijataustainen diktaattori, joka otti vallan Indonesian ”vapautussankarilta” Sukarnolta vuonna 1966. Suharto johti maata yli 20 vuoden ajan, Aasian talouskriisin vuoteen 1998 asti, ja hänen tililleen lasketaan tuhansien siviilien kuolema sisäpoliittisissa kahakoissa. Ilmeisen reilusta ”vakauttamisesta” lähtenyt valtakausi ajautui makaaberiin korruptioon, jossa mm. kaikki Indonesian 200-miljoonaisen kansan peruskoulut määrättiin hankkimaan oppilaille koulupuvut, ja ainoa sallittu koulupuvun kenkien toimittaja oli Suharton poika Tommy. Poika nettosi satojen miljoonien dollarien tulot tästä ja muista hämäristä liiketoimista. Hän istui muutaman vuoden vankilassa järjestettyään palkkamurhan, mutta tuomarit (jotka oli mitä ilmeisimmin peloteltu tai maksettu asian kannattajiksi) lyhensivät tuomion murto-osaan alkuperäisestä.

On irvokasta, että Indonesian ajatteleva kansanosa tietää, mikä Suharto ja hänen klaaninsa oli laatuaan, mutta asiasta ei vielä 10 vuotta tapahtuneen jälkeenkään voi puhua avoimesti. Aasialainen ”senioriteetin kunnioittaminen” on saavuttanut ääripisteensä. Kansakunnan merkkimiehet, nykyinen presidentti Susilo Bambang Yodhoyono muiden muassa, ovat toistuvasti pyytäneet kansalaisia ”rukoilemaan entisen presidentin terveyden puolesta”. Kansalaisia, joista merkittävä osa kärsi miehen itsevaltaisista otteista, mutta joista moni ei vieläkään tunne asioiden todellista kulkua. Suharto oli kuulemma nykyisen presidentin aikainen tukija. Tommy on taas vapaana, ja klaani on organisoinut merkkimiehiä Malesian nykyisistä ja Singaporen entisistä valtionpäämiehistä alkaen käymään sairasvuoteella osoittamassa kunnioitustaan.

Auktoriteetin kunnioittaminen on yksi Itä- ja Kaakkois-Aasian kulttuurien vakiintuneimpia ja merkittävimpiä piirteitä. Se on seikka, jota vastaan länsimaisen asiantuntijan on turha pullikoida, oli kyse sitten akateemisesta keskustelusta tai iltapäivän kahvihetken rupattelusta. Silti se on selvästi asia, jonka kanssa täkäläisten kulttuurien pitää päästä sinuiksi, jotta kehitys kohti modernia kansalaisyhteiskuntaa voi jatkua ilman epämääräisiä ”kiellettyjä alueita”.

On harmillista, että olen tämän historiallisen hetken Thaimaassa, enkä pääse todistamaan ensi käden reaktioita. Toisaalta luulen, ettei nukkumisesta näinä öinä tulisi juuri mitään moskeijoiden jatkuvien valituslaulujen säestyksessä.

On taas aika durion

[Hankittu makumieltymys =
1. Mieltymys ruokaan tai juomaan, josta sille riittävästi altistumaton henkilö ei voi nauttia, yleensä siihen liittyvän vieraan piirteen kuten voimakkaan tai oudon hajun, maun tai ulkonäön johdosta.]

Wikipedian englanninkielisessä versiossa on vajaa sata ruoka-ainesta tai juomaa, jotka käyttäjät ovat halunneet lukea hankittujen makumieltymysten luetteloon. Vajaa vuosi sitten niitä oli pari-kolmekymmentä, eikä monien sen jälkeen lisättyjen mielestäni tarvitsisi olla listalla, kuten viinin, korianterin, ruusukaalin, Guinness-oluen tai ankeriaan. Sen sijaan listalla on eri kansakuntien rakastettuja ja inhottuja herkkuja: salmiakki, lipeäkala, anjovis, ruotsalaisten hapansilakka, kiinalaisten löyhkätofu, brittien marmite, sekä japanilaisten hapatetuista soijapavuista valmistama aamiaislima, jota kutsutaan nimellä nattō. Monille luettelon ruokalajeille ja juomille on yhteistä valmistaminen hapattamalla, käyttämällä tai mädättämällä, kaikki tietenkin entisaikojen hyväksi havaittuja säilöntätapoja.

Kaakkois-Aasian merkittävin lahja hankittujen makumieltymysten listalle ei kuitenkaan ole valmistettu millään lailla, vaan on tuore hedelmä, durio. Tämä hedelmä, jota englanniksi kutsutaan sen malaijinkielisellä nimellä durian, nauttii samanlaista kunnioitusta ja palvontaa kuin jalostetummat erikoisherkut. Sitä ei myydä samoilla hedelmätoreilla muiden hedelmien kanssa. Siitä ei tehdä mehua eikä sen makua oteta huulirasvan aromiksi. Sitä ei ole saatavissa ravintoloissa eikä kahviloissa. Silti kaikki tuntevat sen, ja useimmat indonesialaiset lukevat sen lempiruokiensa joukkoon.

Durio on vesimelonin kokoinen sinapinvärinen hedelmä, jonka kovaa pintaa peittävät sentin korkuiset terävät kartiot. Huomattavan painon (2-3 kiloa) takia piikit painuvat hedelmää käsiteltäessä kämmeniin. Ja kun mokoman saa kovalle tasaiselle alustalle, se pitää vielä taiteilla auki, mikä ei ole aloittelijalle kovinkaan helppoa. Duriossa yhdistyykin maku-hajuaistimukseen toinen ihmismieltä monissa ruoissa kiehtova tekijä: sen kanssa saa vähän askarrella. Tukeva veitsi pitää saada kuoren lohkojen väliin, ja sitten pitää vääntää, varovasti. Olisivatko pistaasipähkinät yhtä suosittuja, jos niitä voisi napata pussista suoraan kourallisen ja heittää huiviinsa? Tai loppukesän ravut? Kookospähkinä? Kiinassa suositut kuorimattomat maapähkinät ja auringonkukansiemenet? Eivät. Jos syömistä voi harrastaa ajankuluna, yhdistyy älykkään apinan kaksi perustarvetta, ruokailu ja leikki.

Mutta durion maku, ja haju. Sitä on mahdoton kuvailla, mutta jotkut ovat sanoneet sen olevan sekoitus banaania ja raakaa sipulia. Hieman kasviöljyä sekaan, ja maapähkinävoita, niin ollaan jo aika lähellä duriota. Tiedemiehet ovat useaan otteeseen yrittäneet selvittää imelän tuoksun aiheuttavaa kemiallista yhdistettä, kuitenkaan vielä onnistumatta. Haju on joka tapauksessa niin läpitunkeva ja piintyvä, että taloa, jossa hedelmää on syöty, pitää tuulettaa kellon ympäri. Ympäri Kaakkois-Aasiaa hotellien auloissa, liikennevälineissä ja muissa julkisissa tiloissa on durion hallussapidon kieltäviä ”liikennemerkkejä”. Samasta syystä mm. Banda Acehissa duriota myydään vain ulkotiloissa, yleensä kadun varteen illaksi ja yöksi ladottavista kasoista. Suosituinta on syödä hedelmä paikan päällä tarkoitusta varten kyhättyjen yksinkertaisten penkkien päällä, sen sijaan että kuljettaisi piikikästä, painavaa ja löyhkäävää hedelmää kotiinsa. Satokauden aikaan paikalliset miettivät iltaisin, mennäkö warung:iin syömään normaali paistettu riisiateria nasi goreng, vaiko sen sijaan duriokasoille ahtamaan itsensä täyteen hedelmälihaa. Monesti jälkimmäinen voittaa.

Durioon liittyy mystiikkaa. Duriopuu on meikäläisen männyn kokoinen ikivihreä lehtipuu (Durio zibethinus) jonka kukkien pölytyksestä vastaavat mehiläisten sijaan luolissa yhdyskunnittain elävät aamulepakot (Eonycteris spelaea). Hyvällä mielikuvituksella hedelmissä voikin maistaa nahkasiiven yöllisen suudelman. Duriota ei yleensä kasvateta kaupungeissa, ilmeisistä syistä, mutta monin paikoin maaseudun kylissä siihen liittyy sellainen tapa, että puusta maahan mäjähtäneen hedelmän (epäonnisten alle jääneiden kuolemantapauksia on raportoitu) saa pitää ensimmäinen löytäjä, oli puu sitten metsässä tai naapurin pihamaalla. Varhainen lintu durion nappaa, voisi sanoa...

Meistä on Amandan kanssa tullut vannoutuneita durion ystäviä. Hedelmällä on satokausi täällä muutaman kerran vuodessa, ehkä kuukauden kerrallaan, sitten saa olla taas pari kolme kuukautta ilman durion duriota. Se on myös kollegoita yhdistävä (tai erottava) herkku. Viime vuoden keväällä ollessani sademetsähankkeen tarkastusmatkalla, suojelujärjestö Fauna & Flora Internationalin isäntämme yllättivät meidät iltamyöhään kantamalla kokouspaikkana toimineen bungalowin terassille kaksi säkillistä durioita. Meitä oli toistakymmentä henkeä hedelmillä mässäilemässä, mutta silti jokainen sai vähintään muutaman ihmispään kokoisen hedelmän. Lievästi käyneistä hedelmistä juopuessamme emme olleet vain työkavereita ja yhteistyötovereita, vaan ystäviä. Toistemme ja durion.

Sinä aamuna kun tsunami iski

”Sinä aamuna kun tsunami iski, olin Banda Acehin sataman tuntumassa rannalla ongella, kuten joka sunnuntaiaamu.

Olen kokenut elämässäni paljon maanjäristyksiä, mutta se oli voimakkain. Vaimoni ja pieni tyttäreni olivat kotona, ja huolestuin heti siitä, oliko järistys aiheuttanut vahinkoa. Polkaisin moottoripyöräni liikkeelle, ja lähdin ajamaan kotia kohden. Järistys oli rikkonut siltarummun, ja jouduin taistelemaan saadakseni pyörän toiselle puolelle. Olin päässyt taas liikkeelle kahden kanavan reunustamalla pengertiellä kun ensimmäinen tsunamiaalto iski. Se löi minua takaapäin ja kaatoi minut pyörältä. Makasin rähmälläni maassa. Kanavat olivat ottaneet vastaan suurimman osan vesimassasta, eikä vettä vellonut penkereelle paljon. Kuin ihmeen kaupalla, moottoripyöräni oli edelleen käynnissä, vaikka se oli kastunut. Hyppäsin pyörän selkään ja painoin nastan lautaan. Kiihdytin kotiani kohden. Katsoin rannan suuntaan ja näin, kuinka tsunami otti ja vei sen mukanaan. Ajattelin vain, kuinka pääsen kotiini perheeni luokse. Saavuin liikenneympyrään. Tiesin, että jos kääntyisin kohti vuoria vievälle tielle, olisin turvassa. Mutta kotini oli vasemmalla, rannan suuntaisesti vievän tien varressa. Painoin kaasua.

Saavuin kotini luo. Ihmiset istuivat kadulla. Se on turvallisin paikka voimakkaiden järistysten jälkeen, jälkijäristysten varalta pitää pysytellä kaukana mahdollisesti kaatuvista seinistä. Kukaan ei tiennyt tsunamivaarasta. Huusin, että kaikkien pitää paeta mahdollisimman kauaksi merestä – heti. Ihmiset eivät liikahtaneet, vaan katsoivat minua epäuskoisina. He pysyivät paikallaan. Kaappasin vaimoni mukaani. Tytärtäni ei näkynyt, vaimoni sanoi tämän olevan hänen siskonsa kanssa, heitä ei näkynyt. Silloin vesi tuli. Paljon vettä. Pidin kättäni vaimoni ympärillä, kun toinen tsunamiaalto paiskasi meidät viereistä rakennusta vasten, taloa jossa oli PlayStation-pelejä myyvä kauppa. Vesi painoi meitä seinää vasten ja nosti mukanaan. Haukoimme ilmaa. Sitten vesi laski taas. Lähdimme juoksemaan. Juoksin vaimoni kanssa sen minkä kintuista pääsimme. Tulimme isommalle kadulle. Liikenne oli tukossa autoista ja moottoripyöristä. Välissä oli puolen metrin kaistale vapaata katua, ja juoksimme sitä pitkin henkemme edestä.

Kahlasimme vedessä jota oli kohta vyötäisiimme asti. Näin kaukaa, että kolmas, aiempia suurempi tsunamiaalto oli tulossa. Tajusin että nyt piti päästä ylemmäs, nopeasti. Vedessä kellui erilaista tavaraa. Ihmiset huusivat. Monet näyttivät loukkaantuneen, mutta ei ollut aikaa auttaa heitä. Olin tässä vaiheessa vielä tietoinen tilanteesta ja pystyin toimimaan johdonmukaisesti. Vaimoni oli järkytyksestä turta ja tuntui välillä olevan lähellä pyörtymistä – vedin häntä mukanani. Lähellä oli kaksikerroksinen kivinen omakotitalo, ja kahlasimme sinne niin nopeasti kuin pääsimme. Tajusin, että meidän pitäisi päästä toiseen kerrokseen, tai katolle. Ovi ei ollut lukossa. Juuri kun pääsimme sisään ja suljin oven perässämme, vesi heitti Kijang-kaupunkimaasturin kohtaan jossa olimme juuri seisseet.

Sisällä oli hämärää. Voimakas järistys oli katkaissut sähköt koko kaupungista. Portaita yläkertaan ei näkynyt. Nurkassa oli puinen lipasto, ja ymmärsin että se voisi toimia pelastuslauttanamme. Kaadoin sen ja otimme siitä tukevan otteen. Sitten ulkona nousuaan jatkaneen veden massa rikkoi ikkunat ja vesi vyöryi sisään. Tarrasimme lipastoon ja toisiimme. Vesi nosti meitä kohti kattoa – tajusin että se oli tässä rakennuksesta tehty betonista, joten jos vesi nousisi katon rajaan saakka, hukkuisimme ensimmäiseen kerrokseen. Puukatosta olisi sentään päässyt voimalla läpi. Kuulin pienen lapsen itkevän. Huomasin lähellä pienen, alle kaksivuotiaan pojan. Kurottauduin toisella kädellä lipastosta kiinni pitäen, ja sain hänet syliini. Vesi nousi.

Roikuimme lipaston varassa katon rajassa toistakymmentä minuuttia. Vähimmillään vedenpinnan ja katon väliä oli vain viisi senttiä. Mutta se riitti pelastamaan henkemme.

Menetin tsunamissa vanhempani ja kaksitoista muuta perheenjäsentä. Kälyni oli kantanut pientä tytärtäni tiukasti selkäänsä sidottuna, ja he selvisivät. Tsunamia selvinneinä viikkoina monet haavoittuneista sairastuivat. Sisareni kuoli viikon kuluttua tsunamista jäykkäkouristukseen jonka hän sai metallinkappaleen hänen niskaansa aiheuttamasta haavasta. Tyttäreni kärsi kolme viikkoa verisestä ripulista, ja aloimme valmistautua pahimpaan, mutta lopulta hän parani. Kiitän Jumalaa siitä. Myös poika jonka sain mukanamme lipaston päälle, elää ja voi hyvin. Myöhemmin kävi ilmi, että kyseessä oli ystäväni poika – lapsi pelastui, mutta hänen vanhempansa menehtyivät.

Tsunamia seuranneina päivinä, puhelinlinjojen ja kännykkäverkkojen ollessa vielä epäkunnossa, ihmiset alkoivat vähitellen koota elämäänsä ja selvittää ketkä olivat kuolleet, ketkä elossa. Tyypillinen tervehdys oli 'Ai sinäkin elät vielä'. Se on outoa, mutta silloin se oli ihan tavallista. Tai jos kyseessä olivat lähemmät ystävät, he eivät sanoneet mitään, he vain halasivat toisiaan ja itkivät.”

Tämän tarinan kertoi Mus, syntyperäinen acehilainen kollegani. Söimme eräänä iltana päivällistä muutaman työkaverin kanssa, ja keskustelu lähti tilaamastamme kalasta, ja Musin kalastusharrastuksesta. Reilun vuoden Acehissa elämiseni aikana tämä oli ensimmäinen kerta, kun kuulin seikkaperäisen silminnäkijäkuvauksen tapaninpäivän aamusta 2004. Olemme ehkä itse kukin kokeneet monenlaista, mutta kuuntelimme tarinaa vakavina, hiljaisen myötätunnon ja kunnioituksen vallassa. Mus käy edelleen joka sunnuntaiaamu kalassa, usein lähellä samaa paikkaa sataman tuntumassa.

Banana Split

Välikatossamme on asunut muutamien kuukausien ajan palmunäätiä, indonesiaksi musankeja. Olemme nähneet näitä kissan kokoisia hopeaturkkisia eläimiä muutamaan kertaan illan tai aamun tunteina pihalla tai niiden kiipeillessä puutarhan aidalla tai kiivetessä nettiantennia pitkin katolle. Itse luonnontieteilijänä ja Amanda eläinrakkaana ihmisenä emme halunneet vaivaantua näistä kutsumattomista vieraista, vaan annoimme niiden rymistellä vintillä. Syksyllä niillä näytti olevan pentujakin, joita emo joskus joutui kantamaan suussaan pihanurmelta takaisin ylös tilavaan ullakkostudioon, kun eivät itse vielä osanneet kiivetä.

Huomaavainen naapuruutemme musankien kanssa päättyi kun tulimme muualla vietetyn viikonlopun jälkeen takaisin kotiin ja löysimme keittiön lattialta ison lammikon kirkasta näädänvirtsaa. Kävi ilmi, että se oli valunut norona ullakolta kattolevyjen välistä – musangit eivät olleetkaan sisäsiistejä. Palmunäädät ovat sukua Etelä-Kiinan sivettikissoille, joista SARS:in epäiltiin saaneen alkunsa, eikä minkäänlaisten jätösten läsnäolo keittiössä muutenkaan tuntunut kivalta. Lisäksi eri puolille asuntomme valkoista sisäkattoa alkoi ilmestyä kellertäviä virtsatahroja. Kymmenittäin. Päätimme häätää näädät.

Työpaikkani korjausmies Bu kävi meillä pariin kertaan, ja tilkitsi varsin ilmavaksi osoittautuneen vinttimme vanerilla ja kanaverkolla. Joulun jälkeen palattuamme Acehiin ja kotiin varmistui kuitenkin, että musangit eivät vain olleet hävinneet, jostain ne oliva löytäneet tiensä suojaisan aaltopeltikattomme alle. Bu raapi päätään ja sanoi, ettei katolla enää voi olla musangin mentäviä koloja. En halunnut asettaa häntä ylivoimaisen haasteen eteen ja päätin koettaa toista, yksityistä korjausfirmaa. Perjantaina englantia puhuva päällysmies tuli parin alaisensa kanssa katsastamaan katon ja mahdolliset ylimääräiset kolot. Lyhyen tarkastelun jälkeen mies virkkoi, että hän löysi vain yhden mahdollisen kolon, ja lupasi tulla tilkitsemään sen myöhemmin. Muutaman tunnin kuluttua hän kuitenkin ilmoitti, että asiaa tarkemmin pohdittuaan hän oli tullut siihen tulokseen että tuokin aukko oli liian pieni musangille. Kulkureittiä ei siis löytynyt, mutta musangit jatkoivat elämäänsä katossa. Päätimme tarttua viimeiseen, ikävään keinoon. Banana splitiin. Jos musangista ei pääse eroon sen kulkureittejä tukkimalla, seuraavaksi tehokkain keino on myrkyttää se.

Musangit ovat pääasiassa hedelmänsyöjiä. Ne ruokailevat luultavasti naapurustomme mango-, rambutan-, vahaomena- ja banaanitarhoissa, täydentäen ruokavaliotaan papaijoilla, belimbeillä ja annoonilla. Niinpä lauantai-iltana musankiekspertti Maddiah apulaisineen nousi välikattoon aseenaan halkaistu banaani, jossa jälkiruoka-annoksen jäätelöpallojen sijaan väliin oli aseteltu rotanmyrkkyä. Banana splitin lisäksi ullakolle asennettiin ylikypsän jakkihedelmän paloja ”joihin musangit ovat aivan hulluna”. Maddiah valitteli nurjaa tapaa listiä näädät, mutta vakuutti myrkyn olevan nopeavaikutteista. ”Kolmessa minuutissa kaikki on ohi.”

Maddiah poistui kotoamme puoli seitsemältä illalla, ja jo seitsemän korvalla kuulimme tutun tömähdyksen katolta. Musanki liikkui. Sitten välikatossa rapisi tavallista enemmän, kunnes alkoi villi töminä. Näätä hyppi. Se tuntui käyvän ulkokatollakin, aaltopelti kolahteli. Samassa saimme selville, mitä reittiä musanki kulki: se tapahtui sittenkin käyttämättömän, ilmeisesti periaatteessa palvelushenkilökuntaa varten rakennetun ulko-wc:n katon kautta. Mutta kuten Maddiah oli luvannut: muutaman minuutin kuluttua hiljaisuus.

Aamulla Maddiah tuli tarkistamaan tuloksen. Alkuun hän ei tuntunut löytävän välikatosta mitään, mutta sitten: ”On täällä yksi...” Vähän ajan kuluttua mies laskeutui vintiltä muovikassin kanssa. Sen sisällä oli kissan kokoinen eläin. Musankihan se siellä. Tunne ei ollut voitokas, vaan lähinnä nolo. Kotirauha oli palautettu, mutta halvalla keinolla.

Vietimme lyhyen hiljaisen hetken palmunäädän muistolle. Ihailimme sen kaunista hopeanharmaata, lyijyntummien pilkkujen täplittämää turkkia ja jäntevää olemusta.

Maailma kaupungistuu kiihkeää vauhtia, ja luontokappaleet joutuvat hakemaan uudet ekolokeronsa ihmisten asumusten piiristä. Pienellä viiveellä ihmiset oppivat arvostamaan urbanisoitunutta luontoa. Helsingissä Bubi-huuhkaja valittiin vuoden stadilaiseksi. Musse-musangissa olisi kaupunkisankarin ainesta.

Etäisyyttä, analyyttisyyttä

Palasimme Uuden Vuoden alla reilun viikon joululomalta Suomesta. Kuusikymmentä matkustamiseen käytettyä tuntia tuntui välillä vähän naurettavalta noin lyhyttä perilläoloaikaa varten. Mutta ei auta, vuosilomat tuli käytettyä viime kesän hääriennoissa, joten enempään ei oikein ollut mahdollisuutta. Sukulaisten näkeminen oli toki tärkeää, ja se että Amanda pääsi kokemaan ensimmäisen suomalaisen joulunsa. Mutta vasta matkalta paluun jälkeen huomasin miten kotimaassa käynti auttoi pistämään elämää täällä Acehissa selvemmälle mitta-asteikolle.

Vuodenvaihde on luonteva aika tarkastella elämää erilaisilla mittareilla. Yksi tärkeimmistä muutoksista tänä vuonna 2008 on se, että työsuhteeni Acehissa päättyy lokakuussa, ja vähitellen pitäisi alkaa keksimään, minne sitten. Pariskuntana jolla on kaksi kotimaata, kysymykseen siitä missä päin palloa lähitulevaisuudessa elämme liittyy tavallistakin enemmän ulottuvuuksia. Vaikka moni muu asia on vielä auki lähivuosien suhteen, se alkaa olemaan melko selvää että osoitteemme viimeisellä rivillä ei tule lukemaan ”Indonesia” tämän vuoden lopussa.