On taas aika durion

[Hankittu makumieltymys =
1. Mieltymys ruokaan tai juomaan, josta sille riittävästi altistumaton henkilö ei voi nauttia, yleensä siihen liittyvän vieraan piirteen kuten voimakkaan tai oudon hajun, maun tai ulkonäön johdosta.]

Wikipedian englanninkielisessä versiossa on vajaa sata ruoka-ainesta tai juomaa, jotka käyttäjät ovat halunneet lukea hankittujen makumieltymysten luetteloon. Vajaa vuosi sitten niitä oli pari-kolmekymmentä, eikä monien sen jälkeen lisättyjen mielestäni tarvitsisi olla listalla, kuten viinin, korianterin, ruusukaalin, Guinness-oluen tai ankeriaan. Sen sijaan listalla on eri kansakuntien rakastettuja ja inhottuja herkkuja: salmiakki, lipeäkala, anjovis, ruotsalaisten hapansilakka, kiinalaisten löyhkätofu, brittien marmite, sekä japanilaisten hapatetuista soijapavuista valmistama aamiaislima, jota kutsutaan nimellä nattō. Monille luettelon ruokalajeille ja juomille on yhteistä valmistaminen hapattamalla, käyttämällä tai mädättämällä, kaikki tietenkin entisaikojen hyväksi havaittuja säilöntätapoja.

Kaakkois-Aasian merkittävin lahja hankittujen makumieltymysten listalle ei kuitenkaan ole valmistettu millään lailla, vaan on tuore hedelmä, durio. Tämä hedelmä, jota englanniksi kutsutaan sen malaijinkielisellä nimellä durian, nauttii samanlaista kunnioitusta ja palvontaa kuin jalostetummat erikoisherkut. Sitä ei myydä samoilla hedelmätoreilla muiden hedelmien kanssa. Siitä ei tehdä mehua eikä sen makua oteta huulirasvan aromiksi. Sitä ei ole saatavissa ravintoloissa eikä kahviloissa. Silti kaikki tuntevat sen, ja useimmat indonesialaiset lukevat sen lempiruokiensa joukkoon.

Durio on vesimelonin kokoinen sinapinvärinen hedelmä, jonka kovaa pintaa peittävät sentin korkuiset terävät kartiot. Huomattavan painon (2-3 kiloa) takia piikit painuvat hedelmää käsiteltäessä kämmeniin. Ja kun mokoman saa kovalle tasaiselle alustalle, se pitää vielä taiteilla auki, mikä ei ole aloittelijalle kovinkaan helppoa. Duriossa yhdistyykin maku-hajuaistimukseen toinen ihmismieltä monissa ruoissa kiehtova tekijä: sen kanssa saa vähän askarrella. Tukeva veitsi pitää saada kuoren lohkojen väliin, ja sitten pitää vääntää, varovasti. Olisivatko pistaasipähkinät yhtä suosittuja, jos niitä voisi napata pussista suoraan kourallisen ja heittää huiviinsa? Tai loppukesän ravut? Kookospähkinä? Kiinassa suositut kuorimattomat maapähkinät ja auringonkukansiemenet? Eivät. Jos syömistä voi harrastaa ajankuluna, yhdistyy älykkään apinan kaksi perustarvetta, ruokailu ja leikki.

Mutta durion maku, ja haju. Sitä on mahdoton kuvailla, mutta jotkut ovat sanoneet sen olevan sekoitus banaania ja raakaa sipulia. Hieman kasviöljyä sekaan, ja maapähkinävoita, niin ollaan jo aika lähellä duriota. Tiedemiehet ovat useaan otteeseen yrittäneet selvittää imelän tuoksun aiheuttavaa kemiallista yhdistettä, kuitenkaan vielä onnistumatta. Haju on joka tapauksessa niin läpitunkeva ja piintyvä, että taloa, jossa hedelmää on syöty, pitää tuulettaa kellon ympäri. Ympäri Kaakkois-Aasiaa hotellien auloissa, liikennevälineissä ja muissa julkisissa tiloissa on durion hallussapidon kieltäviä ”liikennemerkkejä”. Samasta syystä mm. Banda Acehissa duriota myydään vain ulkotiloissa, yleensä kadun varteen illaksi ja yöksi ladottavista kasoista. Suosituinta on syödä hedelmä paikan päällä tarkoitusta varten kyhättyjen yksinkertaisten penkkien päällä, sen sijaan että kuljettaisi piikikästä, painavaa ja löyhkäävää hedelmää kotiinsa. Satokauden aikaan paikalliset miettivät iltaisin, mennäkö warung:iin syömään normaali paistettu riisiateria nasi goreng, vaiko sen sijaan duriokasoille ahtamaan itsensä täyteen hedelmälihaa. Monesti jälkimmäinen voittaa.

Durioon liittyy mystiikkaa. Duriopuu on meikäläisen männyn kokoinen ikivihreä lehtipuu (Durio zibethinus) jonka kukkien pölytyksestä vastaavat mehiläisten sijaan luolissa yhdyskunnittain elävät aamulepakot (Eonycteris spelaea). Hyvällä mielikuvituksella hedelmissä voikin maistaa nahkasiiven yöllisen suudelman. Duriota ei yleensä kasvateta kaupungeissa, ilmeisistä syistä, mutta monin paikoin maaseudun kylissä siihen liittyy sellainen tapa, että puusta maahan mäjähtäneen hedelmän (epäonnisten alle jääneiden kuolemantapauksia on raportoitu) saa pitää ensimmäinen löytäjä, oli puu sitten metsässä tai naapurin pihamaalla. Varhainen lintu durion nappaa, voisi sanoa...

Meistä on Amandan kanssa tullut vannoutuneita durion ystäviä. Hedelmällä on satokausi täällä muutaman kerran vuodessa, ehkä kuukauden kerrallaan, sitten saa olla taas pari kolme kuukautta ilman durion duriota. Se on myös kollegoita yhdistävä (tai erottava) herkku. Viime vuoden keväällä ollessani sademetsähankkeen tarkastusmatkalla, suojelujärjestö Fauna & Flora Internationalin isäntämme yllättivät meidät iltamyöhään kantamalla kokouspaikkana toimineen bungalowin terassille kaksi säkillistä durioita. Meitä oli toistakymmentä henkeä hedelmillä mässäilemässä, mutta silti jokainen sai vähintään muutaman ihmispään kokoisen hedelmän. Lievästi käyneistä hedelmistä juopuessamme emme olleet vain työkavereita ja yhteistyötovereita, vaan ystäviä. Toistemme ja durion.