Luen uutisista iltamyöhällä Kaakkois-Aasian aikaa, että Indonesian entinen presidentti ja diktaattori Suharto on kuollut.
Olo on vähän outo – Indonesian lehdet ovat rummuttaneet (taas kerran) henkihieverissä riutuneen emerituspresidentin tilaa viikkojen ajan. Huomaan olleeni ainakin vähän median ohjailtavissa: kun jostain asiasta puhutaan lehdissä paljon, siitä tulee tärkeä uutinen vaikkei se sitä omilla itseisarvomittareilla olisikaan.
Suharto oli armeijataustainen diktaattori, joka otti vallan Indonesian ”vapautussankarilta” Sukarnolta vuonna 1966. Suharto johti maata yli 20 vuoden ajan, Aasian talouskriisin vuoteen 1998 asti, ja hänen tililleen lasketaan tuhansien siviilien kuolema sisäpoliittisissa kahakoissa. Ilmeisen reilusta ”vakauttamisesta” lähtenyt valtakausi ajautui makaaberiin korruptioon, jossa mm. kaikki Indonesian 200-miljoonaisen kansan peruskoulut määrättiin hankkimaan oppilaille koulupuvut, ja ainoa sallittu koulupuvun kenkien toimittaja oli Suharton poika Tommy. Poika nettosi satojen miljoonien dollarien tulot tästä ja muista hämäristä liiketoimista. Hän istui muutaman vuoden vankilassa järjestettyään palkkamurhan, mutta tuomarit (jotka oli mitä ilmeisimmin peloteltu tai maksettu asian kannattajiksi) lyhensivät tuomion murto-osaan alkuperäisestä.
On irvokasta, että Indonesian ajatteleva kansanosa tietää, mikä Suharto ja hänen klaaninsa oli laatuaan, mutta asiasta ei vielä 10 vuotta tapahtuneen jälkeenkään voi puhua avoimesti. Aasialainen ”senioriteetin kunnioittaminen” on saavuttanut ääripisteensä. Kansakunnan merkkimiehet, nykyinen presidentti Susilo Bambang Yodhoyono muiden muassa, ovat toistuvasti pyytäneet kansalaisia ”rukoilemaan entisen presidentin terveyden puolesta”. Kansalaisia, joista merkittävä osa kärsi miehen itsevaltaisista otteista, mutta joista moni ei vieläkään tunne asioiden todellista kulkua. Suharto oli kuulemma nykyisen presidentin aikainen tukija. Tommy on taas vapaana, ja klaani on organisoinut merkkimiehiä Malesian nykyisistä ja Singaporen entisistä valtionpäämiehistä alkaen käymään sairasvuoteella osoittamassa kunnioitustaan.
Auktoriteetin kunnioittaminen on yksi Itä- ja Kaakkois-Aasian kulttuurien vakiintuneimpia ja merkittävimpiä piirteitä. Se on seikka, jota vastaan länsimaisen asiantuntijan on turha pullikoida, oli kyse sitten akateemisesta keskustelusta tai iltapäivän kahvihetken rupattelusta. Silti se on selvästi asia, jonka kanssa täkäläisten kulttuurien pitää päästä sinuiksi, jotta kehitys kohti modernia kansalaisyhteiskuntaa voi jatkua ilman epämääräisiä ”kiellettyjä alueita”.
On harmillista, että olen tämän historiallisen hetken Thaimaassa, enkä pääse todistamaan ensi käden reaktioita. Toisaalta luulen, ettei nukkumisesta näinä öinä tulisi juuri mitään moskeijoiden jatkuvien valituslaulujen säestyksessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti