Maanvavistuksia

Suharto on kuollut

2008-01-27T22:20:00.000+07:00

Luen uutisista iltamyöhällä Kaakkois-Aasian aikaa, että Indonesian entinen presidentti ja diktaattori Suharto on kuollut.

Olo on vähän outo – Indonesian lehdet ovat rummuttaneet (taas kerran) henkihieverissä riutuneen emerituspresidentin tilaa viikkojen ajan. Huomaan olleeni ainakin vähän median ohjailtavissa: kun jostain asiasta puhutaan lehdissä paljon, siitä tulee tärkeä uutinen vaikkei se sitä omilla itseisarvomittareilla olisikaan.

Suharto oli armeijataustainen diktaattori, joka otti vallan Indonesian ”vapautussankarilta” Sukarnolta vuonna 1966. Suharto johti maata yli 20 vuoden ajan, Aasian talouskriisin vuoteen 1998 asti, ja hänen tililleen lasketaan tuhansien siviilien kuolema sisäpoliittisissa kahakoissa. Ilmeisen reilusta ”vakauttamisesta” lähtenyt valtakausi ajautui makaaberiin korruptioon, jossa mm. kaikki Indonesian 200-miljoonaisen kansan peruskoulut määrättiin hankkimaan oppilaille koulupuvut, ja ainoa sallittu koulupuvun kenkien toimittaja oli Suharton poika Tommy. Poika nettosi satojen miljoonien dollarien tulot tästä ja muista hämäristä liiketoimista. Hän istui muutaman vuoden vankilassa järjestettyään palkkamurhan, mutta tuomarit (jotka oli mitä ilmeisimmin peloteltu tai maksettu asian kannattajiksi) lyhensivät tuomion murto-osaan alkuperäisestä.

On irvokasta, että Indonesian ajatteleva kansanosa tietää, mikä Suharto ja hänen klaaninsa oli laatuaan, mutta asiasta ei vielä 10 vuotta tapahtuneen jälkeenkään voi puhua avoimesti. Aasialainen ”senioriteetin kunnioittaminen” on saavuttanut ääripisteensä. Kansakunnan merkkimiehet, nykyinen presidentti Susilo Bambang Yodhoyono muiden muassa, ovat toistuvasti pyytäneet kansalaisia ”rukoilemaan entisen presidentin terveyden puolesta”. Kansalaisia, joista merkittävä osa kärsi miehen itsevaltaisista otteista, mutta joista moni ei vieläkään tunne asioiden todellista kulkua. Suharto oli kuulemma nykyisen presidentin aikainen tukija. Tommy on taas vapaana, ja klaani on organisoinut merkkimiehiä Malesian nykyisistä ja Singaporen entisistä valtionpäämiehistä alkaen käymään sairasvuoteella osoittamassa kunnioitustaan.

Auktoriteetin kunnioittaminen on yksi Itä- ja Kaakkois-Aasian kulttuurien vakiintuneimpia ja merkittävimpiä piirteitä. Se on seikka, jota vastaan länsimaisen asiantuntijan on turha pullikoida, oli kyse sitten akateemisesta keskustelusta tai iltapäivän kahvihetken rupattelusta. Silti se on selvästi asia, jonka kanssa täkäläisten kulttuurien pitää päästä sinuiksi, jotta kehitys kohti modernia kansalaisyhteiskuntaa voi jatkua ilman epämääräisiä ”kiellettyjä alueita”.

On harmillista, että olen tämän historiallisen hetken Thaimaassa, enkä pääse todistamaan ensi käden reaktioita. Toisaalta luulen, ettei nukkumisesta näinä öinä tulisi juuri mitään moskeijoiden jatkuvien valituslaulujen säestyksessä.

On taas aika durion

2008-01-14T22:34:00.000+07:00

[Hankittu makumieltymys =
1. Mieltymys ruokaan tai juomaan, josta sille riittävästi altistumaton henkilö ei voi nauttia, yleensä siihen liittyvän vieraan piirteen kuten voimakkaan tai oudon hajun, maun tai ulkonäön johdosta.]

Wikipedian englanninkielisessä versiossa on vajaa sata ruoka-ainesta tai juomaa, jotka käyttäjät ovat halunneet lukea hankittujen makumieltymysten luetteloon. Vajaa vuosi sitten niitä oli pari-kolmekymmentä, eikä monien sen jälkeen lisättyjen mielestäni tarvitsisi olla listalla, kuten viinin, korianterin, ruusukaalin, Guinness-oluen tai ankeriaan. Sen sijaan listalla on eri kansakuntien rakastettuja ja inhottuja herkkuja: salmiakki, lipeäkala, anjovis, ruotsalaisten hapansilakka, kiinalaisten löyhkätofu, brittien marmite, sekä japanilaisten hapatetuista soijapavuista valmistama aamiaislima, jota kutsutaan nimellä nattō. Monille luettelon ruokalajeille ja juomille on yhteistä valmistaminen hapattamalla, käyttämällä tai mädättämällä, kaikki tietenkin entisaikojen hyväksi havaittuja säilöntätapoja.

Kaakkois-Aasian merkittävin lahja hankittujen makumieltymysten listalle ei kuitenkaan ole valmistettu millään lailla, vaan on tuore hedelmä, durio. Tämä hedelmä, jota englanniksi kutsutaan sen malaijinkielisellä nimellä durian, nauttii samanlaista kunnioitusta ja palvontaa kuin jalostetummat erikoisherkut. Sitä ei myydä samoilla hedelmätoreilla muiden hedelmien kanssa. Siitä ei tehdä mehua eikä sen makua oteta huulirasvan aromiksi. Sitä ei ole saatavissa ravintoloissa eikä kahviloissa. Silti kaikki tuntevat sen, ja useimmat indonesialaiset lukevat sen lempiruokiensa joukkoon.

Durio on vesimelonin kokoinen sinapinvärinen hedelmä, jonka kovaa pintaa peittävät sentin korkuiset terävät kartiot. Huomattavan painon (2-3 kiloa) takia piikit painuvat hedelmää käsiteltäessä kämmeniin. Ja kun mokoman saa kovalle tasaiselle alustalle, se pitää vielä taiteilla auki, mikä ei ole aloittelijalle kovinkaan helppoa. Duriossa yhdistyykin maku-hajuaistimukseen toinen ihmismieltä monissa ruoissa kiehtova tekijä: sen kanssa saa vähän askarrella. Tukeva veitsi pitää saada kuoren lohkojen väliin, ja sitten pitää vääntää, varovasti. Olisivatko pistaasipähkinät yhtä suosittuja, jos niitä voisi napata pussista suoraan kourallisen ja heittää huiviinsa? Tai loppukesän ravut? Kookospähkinä? Kiinassa suositut kuorimattomat maapähkinät ja auringonkukansiemenet? Eivät. Jos syömistä voi harrastaa ajankuluna, yhdistyy älykkään apinan kaksi perustarvetta, ruokailu ja leikki.

Mutta durion maku, ja haju. Sitä on mahdoton kuvailla, mutta jotkut ovat sanoneet sen olevan sekoitus banaania ja raakaa sipulia. Hieman kasviöljyä sekaan, ja maapähkinävoita, niin ollaan jo aika lähellä duriota. Tiedemiehet ovat useaan otteeseen yrittäneet selvittää imelän tuoksun aiheuttavaa kemiallista yhdistettä, kuitenkaan vielä onnistumatta. Haju on joka tapauksessa niin läpitunkeva ja piintyvä, että taloa, jossa hedelmää on syöty, pitää tuulettaa kellon ympäri. Ympäri Kaakkois-Aasiaa hotellien auloissa, liikennevälineissä ja muissa julkisissa tiloissa on durion hallussapidon kieltäviä ”liikennemerkkejä”. Samasta syystä mm. Banda Acehissa duriota myydään vain ulkotiloissa, yleensä kadun varteen illaksi ja yöksi ladottavista kasoista. Suosituinta on syödä hedelmä paikan päällä tarkoitusta varten kyhättyjen yksinkertaisten penkkien päällä, sen sijaan että kuljettaisi piikikästä, painavaa ja löyhkäävää hedelmää kotiinsa. Satokauden aikaan paikalliset miettivät iltaisin, mennäkö warung:iin syömään normaali paistettu riisiateria nasi goreng, vaiko sen sijaan duriokasoille ahtamaan itsensä täyteen hedelmälihaa. Monesti jälkimmäinen voittaa.

Durioon liittyy mystiikkaa. Duriopuu on meikäläisen männyn kokoinen ikivihreä lehtipuu (Durio zibethinus) jonka kukkien pölytyksestä vastaavat mehiläisten sijaan luolissa yhdyskunnittain elävät aamulepakot (Eonycteris spelaea). Hyvällä mielikuvituksella hedelmissä voikin maistaa nahkasiiven yöllisen suudelman. Duriota ei yleensä kasvateta kaupungeissa, ilmeisistä syistä, mutta monin paikoin maaseudun kylissä siihen liittyy sellainen tapa, että puusta maahan mäjähtäneen hedelmän (epäonnisten alle jääneiden kuolemantapauksia on raportoitu) saa pitää ensimmäinen löytäjä, oli puu sitten metsässä tai naapurin pihamaalla. Varhainen lintu durion nappaa, voisi sanoa...

Meistä on Amandan kanssa tullut vannoutuneita durion ystäviä. Hedelmällä on satokausi täällä muutaman kerran vuodessa, ehkä kuukauden kerrallaan, sitten saa olla taas pari kolme kuukautta ilman durion duriota. Se on myös kollegoita yhdistävä (tai erottava) herkku. Viime vuoden keväällä ollessani sademetsähankkeen tarkastusmatkalla, suojelujärjestö Fauna & Flora Internationalin isäntämme yllättivät meidät iltamyöhään kantamalla kokouspaikkana toimineen bungalowin terassille kaksi säkillistä durioita. Meitä oli toistakymmentä henkeä hedelmillä mässäilemässä, mutta silti jokainen sai vähintään muutaman ihmispään kokoisen hedelmän. Lievästi käyneistä hedelmistä juopuessamme emme olleet vain työkavereita ja yhteistyötovereita, vaan ystäviä. Toistemme ja durion.

Sinä aamuna kun tsunami iski

2008-01-13T23:51:00.000+07:00

”Sinä aamuna kun tsunami iski, olin Banda Acehin sataman tuntumassa rannalla ongella, kuten joka sunnuntaiaamu.

Olen kokenut elämässäni paljon maanjäristyksiä, mutta se oli voimakkain. Vaimoni ja pieni tyttäreni olivat kotona, ja huolestuin heti siitä, oliko järistys aiheuttanut vahinkoa. Polkaisin moottoripyöräni liikkeelle, ja lähdin ajamaan kotia kohden. Järistys oli rikkonut siltarummun, ja jouduin taistelemaan saadakseni pyörän toiselle puolelle. Olin päässyt taas liikkeelle kahden kanavan reunustamalla pengertiellä kun ensimmäinen tsunamiaalto iski. Se löi minua takaapäin ja kaatoi minut pyörältä. Makasin rähmälläni maassa. Kanavat olivat ottaneet vastaan suurimman osan vesimassasta, eikä vettä vellonut penkereelle paljon. Kuin ihmeen kaupalla, moottoripyöräni oli edelleen käynnissä, vaikka se oli kastunut. Hyppäsin pyörän selkään ja painoin nastan lautaan. Kiihdytin kotiani kohden. Katsoin rannan suuntaan ja näin, kuinka tsunami otti ja vei sen mukanaan. Ajattelin vain, kuinka pääsen kotiini perheeni luokse. Saavuin liikenneympyrään. Tiesin, että jos kääntyisin kohti vuoria vievälle tielle, olisin turvassa. Mutta kotini oli vasemmalla, rannan suuntaisesti vievän tien varressa. Painoin kaasua.

Saavuin kotini luo. Ihmiset istuivat kadulla. Se on turvallisin paikka voimakkaiden järistysten jälkeen, jälkijäristysten varalta pitää pysytellä kaukana mahdollisesti kaatuvista seinistä. Kukaan ei tiennyt tsunamivaarasta. Huusin, että kaikkien pitää paeta mahdollisimman kauaksi merestä – heti. Ihmiset eivät liikahtaneet, vaan katsoivat minua epäuskoisina. He pysyivät paikallaan. Kaappasin vaimoni mukaani. Tytärtäni ei näkynyt, vaimoni sanoi tämän olevan hänen siskonsa kanssa, heitä ei näkynyt. Silloin vesi tuli. Paljon vettä. Pidin kättäni vaimoni ympärillä, kun toinen tsunamiaalto paiskasi meidät viereistä rakennusta vasten, taloa jossa oli PlayStation-pelejä myyvä kauppa. Vesi painoi meitä seinää vasten ja nosti mukanaan. Haukoimme ilmaa. Sitten vesi laski taas. Lähdimme juoksemaan. Juoksin vaimoni kanssa sen minkä kintuista pääsimme. Tulimme isommalle kadulle. Liikenne oli tukossa autoista ja moottoripyöristä. Välissä oli puolen metrin kaistale vapaata katua, ja juoksimme sitä pitkin henkemme edestä.

Kahlasimme vedessä jota oli kohta vyötäisiimme asti. Näin kaukaa, että kolmas, aiempia suurempi tsunamiaalto oli tulossa. Tajusin että nyt piti päästä ylemmäs, nopeasti. Vedessä kellui erilaista tavaraa. Ihmiset huusivat. Monet näyttivät loukkaantuneen, mutta ei ollut aikaa auttaa heitä. Olin tässä vaiheessa vielä tietoinen tilanteesta ja pystyin toimimaan johdonmukaisesti. Vaimoni oli järkytyksestä turta ja tuntui välillä olevan lähellä pyörtymistä – vedin häntä mukanani. Lähellä oli kaksikerroksinen kivinen omakotitalo, ja kahlasimme sinne niin nopeasti kuin pääsimme. Tajusin, että meidän pitäisi päästä toiseen kerrokseen, tai katolle. Ovi ei ollut lukossa. Juuri kun pääsimme sisään ja suljin oven perässämme, vesi heitti Kijang-kaupunkimaasturin kohtaan jossa olimme juuri seisseet.

Sisällä oli hämärää. Voimakas järistys oli katkaissut sähköt koko kaupungista. Portaita yläkertaan ei näkynyt. Nurkassa oli puinen lipasto, ja ymmärsin että se voisi toimia pelastuslauttanamme. Kaadoin sen ja otimme siitä tukevan otteen. Sitten ulkona nousuaan jatkaneen veden massa rikkoi ikkunat ja vesi vyöryi sisään. Tarrasimme lipastoon ja toisiimme. Vesi nosti meitä kohti kattoa – tajusin että se oli tässä rakennuksesta tehty betonista, joten jos vesi nousisi katon rajaan saakka, hukkuisimme ensimmäiseen kerrokseen. Puukatosta olisi sentään päässyt voimalla läpi. Kuulin pienen lapsen itkevän. Huomasin lähellä pienen, alle kaksivuotiaan pojan. Kurottauduin toisella kädellä lipastosta kiinni pitäen, ja sain hänet syliini. Vesi nousi.

Roikuimme lipaston varassa katon rajassa toistakymmentä minuuttia. Vähimmillään vedenpinnan ja katon väliä oli vain viisi senttiä. Mutta se riitti pelastamaan henkemme.

Menetin tsunamissa vanhempani ja kaksitoista muuta perheenjäsentä. Kälyni oli kantanut pientä tytärtäni tiukasti selkäänsä sidottuna, ja he selvisivät. Tsunamia selvinneinä viikkoina monet haavoittuneista sairastuivat. Sisareni kuoli viikon kuluttua tsunamista jäykkäkouristukseen jonka hän sai metallinkappaleen hänen niskaansa aiheuttamasta haavasta. Tyttäreni kärsi kolme viikkoa verisestä ripulista, ja aloimme valmistautua pahimpaan, mutta lopulta hän parani. Kiitän Jumalaa siitä. Myös poika jonka sain mukanamme lipaston päälle, elää ja voi hyvin. Myöhemmin kävi ilmi, että kyseessä oli ystäväni poika – lapsi pelastui, mutta hänen vanhempansa menehtyivät.

Tsunamia seuranneina päivinä, puhelinlinjojen ja kännykkäverkkojen ollessa vielä epäkunnossa, ihmiset alkoivat vähitellen koota elämäänsä ja selvittää ketkä olivat kuolleet, ketkä elossa. Tyypillinen tervehdys oli 'Ai sinäkin elät vielä'. Se on outoa, mutta silloin se oli ihan tavallista. Tai jos kyseessä olivat lähemmät ystävät, he eivät sanoneet mitään, he vain halasivat toisiaan ja itkivät.”

Tämän tarinan kertoi Mus, syntyperäinen acehilainen kollegani. Söimme eräänä iltana päivällistä muutaman työkaverin kanssa, ja keskustelu lähti tilaamastamme kalasta, ja Musin kalastusharrastuksesta. Reilun vuoden Acehissa elämiseni aikana tämä oli ensimmäinen kerta, kun kuulin seikkaperäisen silminnäkijäkuvauksen tapaninpäivän aamusta 2004. Olemme ehkä itse kukin kokeneet monenlaista, mutta kuuntelimme tarinaa vakavina, hiljaisen myötätunnon ja kunnioituksen vallassa. Mus käy edelleen joka sunnuntaiaamu kalassa, usein lähellä samaa paikkaa sataman tuntumassa.

Banana Split

2008-01-13T23:35:00.000+07:00

Välikatossamme on asunut muutamien kuukausien ajan palmunäätiä, indonesiaksi musankeja. Olemme nähneet näitä kissan kokoisia hopeaturkkisia eläimiä muutamaan kertaan illan tai aamun tunteina pihalla tai niiden kiipeillessä puutarhan aidalla tai kiivetessä nettiantennia pitkin katolle. Itse luonnontieteilijänä ja Amanda eläinrakkaana ihmisenä emme halunneet vaivaantua näistä kutsumattomista vieraista, vaan annoimme niiden rymistellä vintillä. Syksyllä niillä näytti olevan pentujakin, joita emo joskus joutui kantamaan suussaan pihanurmelta takaisin ylös tilavaan ullakkostudioon, kun eivät itse vielä osanneet kiivetä.

Huomaavainen naapuruutemme musankien kanssa päättyi kun tulimme muualla vietetyn viikonlopun jälkeen takaisin kotiin ja löysimme keittiön lattialta ison lammikon kirkasta näädänvirtsaa. Kävi ilmi, että se oli valunut norona ullakolta kattolevyjen välistä – musangit eivät olleetkaan sisäsiistejä. Palmunäädät ovat sukua Etelä-Kiinan sivettikissoille, joista SARS:in epäiltiin saaneen alkunsa, eikä minkäänlaisten jätösten läsnäolo keittiössä muutenkaan tuntunut kivalta. Lisäksi eri puolille asuntomme valkoista sisäkattoa alkoi ilmestyä kellertäviä virtsatahroja. Kymmenittäin. Päätimme häätää näädät.

Työpaikkani korjausmies Bu kävi meillä pariin kertaan, ja tilkitsi varsin ilmavaksi osoittautuneen vinttimme vanerilla ja kanaverkolla. Joulun jälkeen palattuamme Acehiin ja kotiin varmistui kuitenkin, että musangit eivät vain olleet hävinneet, jostain ne oliva löytäneet tiensä suojaisan aaltopeltikattomme alle. Bu raapi päätään ja sanoi, ettei katolla enää voi olla musangin mentäviä koloja. En halunnut asettaa häntä ylivoimaisen haasteen eteen ja päätin koettaa toista, yksityistä korjausfirmaa. Perjantaina englantia puhuva päällysmies tuli parin alaisensa kanssa katsastamaan katon ja mahdolliset ylimääräiset kolot. Lyhyen tarkastelun jälkeen mies virkkoi, että hän löysi vain yhden mahdollisen kolon, ja lupasi tulla tilkitsemään sen myöhemmin. Muutaman tunnin kuluttua hän kuitenkin ilmoitti, että asiaa tarkemmin pohdittuaan hän oli tullut siihen tulokseen että tuokin aukko oli liian pieni musangille. Kulkureittiä ei siis löytynyt, mutta musangit jatkoivat elämäänsä katossa. Päätimme tarttua viimeiseen, ikävään keinoon. Banana splitiin. Jos musangista ei pääse eroon sen kulkureittejä tukkimalla, seuraavaksi tehokkain keino on myrkyttää se.

Musangit ovat pääasiassa hedelmänsyöjiä. Ne ruokailevat luultavasti naapurustomme mango-, rambutan-, vahaomena- ja banaanitarhoissa, täydentäen ruokavaliotaan papaijoilla, belimbeillä ja annoonilla. Niinpä lauantai-iltana musankiekspertti Maddiah apulaisineen nousi välikattoon aseenaan halkaistu banaani, jossa jälkiruoka-annoksen jäätelöpallojen sijaan väliin oli aseteltu rotanmyrkkyä. Banana splitin lisäksi ullakolle asennettiin ylikypsän jakkihedelmän paloja ”joihin musangit ovat aivan hulluna”. Maddiah valitteli nurjaa tapaa listiä näädät, mutta vakuutti myrkyn olevan nopeavaikutteista. ”Kolmessa minuutissa kaikki on ohi.”

Maddiah poistui kotoamme puoli seitsemältä illalla, ja jo seitsemän korvalla kuulimme tutun tömähdyksen katolta. Musanki liikkui. Sitten välikatossa rapisi tavallista enemmän, kunnes alkoi villi töminä. Näätä hyppi. Se tuntui käyvän ulkokatollakin, aaltopelti kolahteli. Samassa saimme selville, mitä reittiä musanki kulki: se tapahtui sittenkin käyttämättömän, ilmeisesti periaatteessa palvelushenkilökuntaa varten rakennetun ulko-wc:n katon kautta. Mutta kuten Maddiah oli luvannut: muutaman minuutin kuluttua hiljaisuus.

Aamulla Maddiah tuli tarkistamaan tuloksen. Alkuun hän ei tuntunut löytävän välikatosta mitään, mutta sitten: ”On täällä yksi...” Vähän ajan kuluttua mies laskeutui vintiltä muovikassin kanssa. Sen sisällä oli kissan kokoinen eläin. Musankihan se siellä. Tunne ei ollut voitokas, vaan lähinnä nolo. Kotirauha oli palautettu, mutta halvalla keinolla.

Vietimme lyhyen hiljaisen hetken palmunäädän muistolle. Ihailimme sen kaunista hopeanharmaata, lyijyntummien pilkkujen täplittämää turkkia ja jäntevää olemusta.

Maailma kaupungistuu kiihkeää vauhtia, ja luontokappaleet joutuvat hakemaan uudet ekolokeronsa ihmisten asumusten piiristä. Pienellä viiveellä ihmiset oppivat arvostamaan urbanisoitunutta luontoa. Helsingissä Bubi-huuhkaja valittiin vuoden stadilaiseksi. Musse-musangissa olisi kaupunkisankarin ainesta.

Etäisyyttä, analyyttisyyttä

2008-01-13T23:33:00.001+07:00

Palasimme Uuden Vuoden alla reilun viikon joululomalta Suomesta. Kuusikymmentä matkustamiseen käytettyä tuntia tuntui välillä vähän naurettavalta noin lyhyttä perilläoloaikaa varten. Mutta ei auta, vuosilomat tuli käytettyä viime kesän hääriennoissa, joten enempään ei oikein ollut mahdollisuutta. Sukulaisten näkeminen oli toki tärkeää, ja se että Amanda pääsi kokemaan ensimmäisen suomalaisen joulunsa. Mutta vasta matkalta paluun jälkeen huomasin miten kotimaassa käynti auttoi pistämään elämää täällä Acehissa selvemmälle mitta-asteikolle.

Vuodenvaihde on luonteva aika tarkastella elämää erilaisilla mittareilla. Yksi tärkeimmistä muutoksista tänä vuonna 2008 on se, että työsuhteeni Acehissa päättyy lokakuussa, ja vähitellen pitäisi alkaa keksimään, minne sitten. Pariskuntana jolla on kaksi kotimaata, kysymykseen siitä missä päin palloa lähitulevaisuudessa elämme liittyy tavallistakin enemmän ulottuvuuksia. Vaikka moni muu asia on vielä auki lähivuosien suhteen, se alkaa olemaan melko selvää että osoitteemme viimeisellä rivillä ei tule lukemaan ”Indonesia” tämän vuoden lopussa.

Pyhyys ja unettomuus

2007-09-23T12:39:00.000+07:00

Jos näkisitte minut näinä päivinä töissä, huomaisitte tummat varjot silmieni alla. Saman näkisitte monissa muissakin ihmisissä, erityisesti ulkomaalaisissa. Paikallisissa havaitsisitte aavistuksen toipilasmaista heikkoutta – kaikki ovat aavistuksen verran omaa tavanomaista itseään hitaampia, hillitympiä, mietteliäämpiä.

On Ramadan, muslimien pyhä kuukausi. Se alkoi viime viikolla, mutta Amandasta ja minusta tuntuu kuin sitä olisi jatkunut jo useita viikkoja. Ramadanin vietto on vähän kuin joulun välipäivät Suomessa: ihmiset lepäävät, syövät perheensä kanssa (iltaisin ja öisin), ja yrittävät olla kilttejä ja sävyisiä. Kerjäläisille ja vähäosaisille sukulaisille annetaan. Myös shoppailu kuuluu asiaan, mutta vain iltaisin ja öisin. Paikallinen päivittäistavaramyymälä on auki kello kahteen yöllä.

Ramadanin ajan useimmat muslimit paastoavat päiväsaikaan. Auringonnousun ja -laskun välillä ei syödä, juoda eikä tupakoida. Edes vettä ei saa juoda. Uskovaiset ratkaisevat syömättömyyden ongelman luonnollisesti: syömällä runsaan, aikaisen aamiaisen, ja yltäkylläisen illallisen, sekä säästämällä energiaansa näiden välillä. Monet indonesialaiset kaupat ja virastot ovat kiinni tai tekevät lyhyttä päivää. Maailmanpankilla noudatetaan vähän lyhennettyä päivää, ja yli kello kuuden ulottuvien työpäivien tekeminen on kohteliaasti kielletty. Jotkut kollegat häipyvät työpaikalta jo neljän jälkeen iltapäivällä, mikä olisi normaalisti täysin epäsopivaa.

Acehissa työskenteleviä ulkomaalaisia on neuvottu olemaan syömättä, juomatta ja tupakoimatta muslimien nähden. Tämä on ymmärrettävää: yksikin kollegani polttaa normaalisti kaksi askia savukkeita päivässä – ramadanin aikainen12 tunnin pakkolakko olisi entistäkin rajumpi jos ulkomaalainen työkaveri röyhyttäisi vieressä. Ja kyllä, myös nikotiinilaastarit ja muut vippaskonstit on kielletty. Työpaikan lounas on järjestetty tavanomaisen pation sijasta päärakennuksen keittiössä, pois muslimien silmistä. Tupakoitsijoille on varattu pieni alue takapihalla näkösuojassa. Muutama muslimikollega on vapautettu paastosta terveydellisistä syistä: sairastumisen, raskauden tai vauvan imettämisen johdosta.

Silmänaluseni eivät ole tummat sen takia että paastoaisin. Se johtuu toisesta Ramadaniin liittyvästä ilmiöstä, joka tunnetaan nimellä Tarawih. Sunnimuslimien mukaan on erityisen siunauksellista lukea ääneen koko koraani kannesta kanteen Ramadan-kuukauden aikana. Sen lisäksi että monet lukevat sitä kotioloissaan, äänentoiston aikakaudella moskeijat, joita todellakin on lähes joka korttelissa, kailottavat resitaalia kovaäänisistään läpi yön. Koraanissa on kätevästi 30 lukua, joten joka yö saamme kuulla suurin piirtein yhden juz'in. Lähin moskeija on vain reilun sadan metrin päässä kodistamme, eikä välissä ei ole muita rakennuksia, joten kuulemme resitoijan pienimmätkin äännevaihtelut erittäin selvästi suoraan makuuhuoneeseemme. Olemme alkaneet nukkumaan tulpat korvissa (ja käyttämään herätyskellona värinähälytykselle asetettua kännykkää), mutta ajoittain suurat tunkevat tajuntaan unen läpikin matalina taajuuksina, jousipatjamme rakenteita ja kallon luita ja onteloita hyödyntäen.

Tämä riemu huipentuu tietenkin ensi kuun puolivälissä nelipäiväiseen Idul Fitriin (Eid ul-Fitr), ramadanin ja paaston päätökseen, joka on muslimien vuoden suurin juhla, ja vastaa joulua tai kiinalaista uutta vuotta. Niiksi päiviksi useimmat ulkomaalaiset kaikkoavat lomailemaan kuka minnekin, sillä kaupunki on yksinkertaisesti täysin seis, kuin joulupäivänä Suomessa. Me varasimme juuri eilen liput Balille.

Moottoripyörä on moottoripyörä...

2007-09-14T19:48:00.000+07:00

Kerran kavahdin heitä. Sitten naureskelin heille. Myöhemmin lähes unohdin heidän olemassaolonsa. Sitten muutin Indonesiaan, totuin taas näkemään heitä ja nyt kuulun heihin itsekin. Kevarimiehiin.

Ostin kevytmoottoripyörän. Se on elämäni ensimmäinen moottoroitu kaksipyöräinen ajoneuvo. Mallia Honda Supra X 125R. Siinä ”Honda” kertoo japanilaisesta laatutuotteesta ja ”Supra” vain Indonesian markkinoille valmistetusta mallista. X kertoo, että kyseessä on päivitetty ja räyhäkämpi versio muutamien vuosien takaisesta esiasteesta, jonka moottorin iskutilavuus oli 15 kuutiosenttimetriä pienempi nykyisestä 125:stä. R merkitsee ”racingia”, joka puolestaan viittaa mustanpuhuviin valuvanteisiin jotka saavat indonesialaisen teiniviiksen värähtämään kunnioittavasti.

Pitkällisen pohdinnan, vertailun ja kokeneempien kevarimiesten kuuntelun jälkeen päädyin edelläkuvattuun pyörätyyppiin, sillä se on puoliautomaattisena helppo aloittelijalle: erillistä kytkintä ei ole, vaikka vaihteita täytyykin itse vaihtaa. Honda-pyörät ovat Indonesiassa myös yleisimpiä, joten huolto toimii vaivattomasti, ja vuodenkin kuluttua myydessä pyörästä pitäisi saada takaisin vielä kelpo osuus alkuperäisestä hinnasta. Samoista syistä Amandalle hankittiin hieman pienempimoottorinen ja täysiautomaattinen skootteri, Honda Vario.

Emme ole kumpikaan varsinaisesti ajaneet moottoripyörää aiemmin, joten uusien ajokkiemme myötä pätevöidymme myös mororisteiksi. Itse muistan kyllä kokeilleeni Tepon enduro-moottoripyörää 16-17-vuotiaana, mutta ajomatkaa kertyi hataran muisikuvani (saatoin olla hieman juovuksissa) vain muutama sata metriä.

Liikenne Banda Acehissa ei ole aasialaisen mittapuun mukaan kovin raskasta, varsinaisia ruuhkia on vain aamuisin ja töistä paluun aikaan, ja nekään eivät saavuta täydellistä pysähdyksen tilaa kuten esimerkiksi Jakartassa. Sen sijaan kaduilla liikkumisesta tekee haastavaa liikennesääntöjen lähes täydellinen puuttuminen, ja vähien sääntöjen noudattamatta jättäminen. Liikennevalot ovat tapauksesta riippuen joko noudatettavaksi tai ainoastaan ohjeelliseksi tarkoitettuja. Ohittaa saa sekä oikealta että vasemmalta. Tielle saa tulla sivutieltä lainkaan katsomatta mitä pääväylällä tapahtuu, törmätessä takaa tuleva on syyllinen. Kaikki ajoneuvot ajavat samoilla väylillä suloisessa sekamelskassa: henkilöautot, sivuvaunulliset moottoripyörätaksit, moottoripyörät, minibussit, ihmisiä täyteen lastatut rekat, eläimiä kuljettavat lava-autot, satunnaiset polkupyörät. Onnettomuuksia näkee kuitenkin vain harvoin: tiellä liikkujat tietävät pelin hengen, ja nopeudet ovat alhaisia.

Täytyy tunnustaa, että pulssini kävi melko korkealla ajaessani uuden pyöräni liikkeestä kotiin. En kuitenkaan kaatunut, vaikka aika mielenkiintoisia liikkeellelähtöjä ja ryhmittymisiä tulikin tehtyä.

Tänään alkoi pitkä viikonloppu, nyt on viimein aikaa harjoitella omaan tahtiin pyörällä ajoa valoisaan aikaan. Eilen alkoi muslimien pyhä kuukausi Ramadan – onneksi liikenne on sen aikana säyseämpää. Toisaalta sadekausi ja liukkaammat kelit tekevät myös tuloaan.

Metsässä

2007-09-05T23:24:00.000+07:00

Eläimessä on tuhansia kiloja lihaa. Se seisoo vierelläni ja huojuu hitaasti. Lähes ääneti, rauhallisena mutta varuillaan. Sen häntä ja korvat kertovat sen olevan sinut tilanteen kanssa. Sen lajikumppanit muodostavat pienen ryhmän minun ja saksalaisten ympärille hitaasti virtaavan joen rannalla. Sitten eläin kyykistyy, koukistaa polviaan ja nojautuu taaksepäin. Kuuluu pieni tuhahdus kun se asettuu uuteen lepotilaan puolimakaavassa asennossaan. Georg nousee sen selkään ensin, seuraan perässä. Kolmas, pieni indonesialainen mies on eläimen hartioilla. Ajurin kädessä on puolimetrinen hakkua muistuttava puinen keppi jonka päässä on metallinen haka. Viisisenttinen metallipiikki läpäisisi eläimen paksun nahkan juuri ja juuri – kaikesta päättäen sekä ajuri että eläin toivovat, ettei hakkua tarvitse käyttää. Eläin nousee pystyyn hieman keinahtaen. Sen selässä oleva rottingista ja retkipatjalta vaikuttavasta aineesta tehty satula pysyy paikallaan. Tarraan siihen etten tippuisi saman tien pois. Äännähdän innostuksen ja pelon sekaisesti, samoin tekee Georg. Lähdemme matkaan. Ratsumme kahlaa vyötäisiään myöten kirkkaassa vedessä. Nostan jalkojani etten alkuunsa kastele vaelluskenkiäni. Eläin nousee vastarannalla joesta ja alkaa nousun jyrkkää, mutaista sademetsän rinnettä ylös. Ihmettelen miten ihmeessä se saa tukevan otteen periksi antavasta punaisesta savesta, kun se nousee kiemurtelevaa mutta silti jyrkkää norsupolkua ylös.

Uljas ratsumme on norsu, tarkemmin sanottuna aasiannorsun sumatralainen alalaji sumatrannorsu Elephas maximus sumatrensis. Niitä elelee Sumatran metsissä vielä muutama tuhat villeinä, sekä kymmenittäin kesytettyinä tai ”suojaan” otettuina. Metsien hakkuut, öljyplantaasien leviäminen ja metsiin asettuvat uudisasukkaat kaventavat norsujen ennestäänkin kapeaa elinvyöhykettä rannikon viljelysten ja sisämaan jyrkkien vuorten välillä. Norsut ovat Sumatrallakin yleisin ihmisten ja suurten eläinten välisten ”konfliktien” toinen osapuoli – yksistään viimeisen kuukauden aikana pillastuneet norsut ovat talloneet neljä ihmistä hengiltä, tiikereillä ja krokotiileilla on vastuullaan pienempi saldo. Paikallislehdissä kerrotaan norsuista jotka ovat palanneet vainoamaan taloja joita vastaan ne ovat jo aiemmin hyökänneet. Asia värittyy tietenkin voimakkaasti kertojasta riippuen. Keväällä norsunpoikanen piti pelastaa rotkosta, johon se oli tippunut, ja eläimestä muodostui monivaiheinen paikallispoliittinen jännitysnäytelmä piirikunnan viranomaisten, luonnonsuojeluviraston, kyläläisten ja kansalaisjärjestöjen välille. Norsunpoikanen selvisi ja tervehtyi, mutta luonnonsuojeluhanketta toteuttavan tuttavani Grahamin mukaan siitä ”ei koskaan tulee oikeaa norsua” koska se oli jo ehtinyt altistua liikaa ihmisten läsnäololle.

Pohjois-Sumatran ihmis-norsu-konfliktia ratkovan hankkeen johtaja Wahdi, joka on seurueemme kanssa sademetsässä, kertoo että yhteenotot lisääntyvät, kun ihmistoiminta tunkeutuu norsujen alueille ja kulkureiteille. Norsut ovat myös persoja monille viljelyskasveille, kuten öljypalmun hedelmille, ja suurten hampaiden jäljet sadossa eivät miellytä plantaasien hoitajia. Norsuja ammutaan ”ongelmayksilöinä”, myrkytetään, niitä pyydetään ansoilla, ja kerätään virikkeettömiin ”vastaanottokeskuksiin”. Monet tällaiset keskukset ruokkivat ja hoitavat norsuja, mutta virikkeiden puutteessa elefantit tylsistyvät ja muuttuvat hiljalleen paikallaan huojuviksi laitostapauksiksi.

Olen Tangkahanissa, Gunung Leuserin kansallispuiston rajalle perustetussa norsuleirissä. Täällä huonosta hoidosta pelastetut norsut pääsevät säännöllisesti töihin: kantamaan satulassaan kansallispuistoon tutustuvia luontomatkailijoita, raivaamaan tulvien jälkeensä jättämiä puita, ja siirtämään laittomista hakkuista takavarikoitua puutavaraa pois hakkuutyömaiden lankkupinoista. Korvaamattomin apu kesyistä norsuista on kuitenkin silloin, kun villit norsulaumat voidaan niiden avulla johdattaa pois viljelyksiltä tai muualta mistä ne eivät muuten älyäisi itse poistua. Norsut ovat silmin nähden hyvinvoivia. Vähän väliä juhtamme nappaa kärsällään polun varresta oksan tai puuntaimen, ja käyttää sitä joko pikavälipalana tai sovellettuna kärpäslätkänä, jolla voi huiskia ötököitä tai iilimatoja tiehensä.

Huomaan housunlahkeeni olevan säären kohdalta veritäplien tahrima. Juotikas on käynyt ruokailemassa minunkin ihollani, mutta on ehtinyt jo luikerrella tiehensä. Omaksi onnekseen. Iilimadon jälkeensä jättämä reikä on vain nuppineulan pään kokoinen, mutta verenvuoto ei ota tyrehtyäkseen, madon haavaan sylkemät entsyymit eivät anna verihiutaleiden muodostaa hyytymää. En ollut huomannut matosta lainkaan, ne erittävät ruokaillessaan paikallispuuduttavaa ainetta kuten hyttyset. Norsujen rinnalla kulkeva isäntämme Frank ja hänen indonesialaiset kollegansa hihkuvat, he ovat löytäneet itsestään jo monta juotikasta.

Nousemme mutaisia rinteitä ylös ja laskeudumme kohta taas alas, vuoristopurojen auraamassa maisemassa, ryteikköisessä metsässä. Ajurimme osoittaa marjoja kantavaa vatukkapuuhun, maistakaa vaan, mutta varokaa ovat happamia. Muutaman kilometrin taivalluksen jälkeen norsukaravaanimme laskeutuu joen rantaan, ja alkaa kahlaamaan. Vesi on kahluukohdassa vain puolentoista metrin syvyistä. Norsunratsastajien kengät eivät kastu. Vastarannalle päästyämme ajurit ja paikalle toisesta suunnasta tulevat norsuleirin työntekijät riisuvat ratsujen satulat, ja valtavat eläimet kellahtavat tottuneesti kyljelleen rantaveteen. Alamme harjaamaan niiden paksua harmaata nahkaa tukevilla juuriharjoilla. Norsut nauttivat. Välillä kyljen vaihto, korvaa eteen ja taakse, eläimet tarjoavat ihoaan harjattavaksi. Joku ruiskuttaa kärsästään vettä päällensä. Sitten joku ajureista kantaa paikalle tertuittain banaaneita, ja norsut asettuvat tämän eteen suut auki, kärsä taakse kaarelle taivutettuna. Otan banaanin ja asetan sen norsun suuhun, valtavalle kielelle. Norsu ei kiirehdi vaan antaa minun vetää käteni pois leukojen välistä, ennen kuin alkaa jauhamaan hedelmää. Parin sekunnin kuluttua suu on taas auki, kärsä taas kaarella. Banaani kerrallaan norsun syöttäminen veisi aikansa.

Penang!

2007-08-21T00:16:00.000+07:00

Palasimme juuri ensimmäiseltä Banda Acehista käsin tehdyltä ulkomaanlomamatkalta. Perjantaina oli Indonesian kansallispäivä ja hieman huonoina vieraina käytimme kolmipäiväisen viikonlopun maasta poistumiseen...

Alun perin olimme suunnitelleet käyvämme lomalla yhdessä lähiseudun suurimmista metropoleista, Malesian pääkaupungissa Kuala Lumpurissa, mutta emme kolme viikkoa ennen matkaa saaneet sinne enää lippuja vaan jouduimme etsimään uutta kohdetta. Hieman sattuman kaupalla päädyimme toiseen Malesian kohteeseen, Penangiin, jonne lentoja oli vielä saatavilla, ja matka-aikaa vielä ”koo-ällää” vähemmän. Lentoaikaa Banda Acehista Penangiin on kaksi kertaa vajaa tunti, välissä koneenvaihto Medanissa, mutta elintasoerojen maailman lieveilmiö tekee matkaan lähdöstä hankalampaa: itse en tarvitse Malesiaan kuten useimpiin muihinkaan Kaakkois-Aasian maihin viisumia mutta Amanda joutui hakemaan sellaista itselleen Medanissa, mikä tarkoitti hänelle erillistä matkaa ja hotelliyötä tuossa Pohjois-Sumatran Frankfurtissa.

Penang osoittautui loistopaikaksi. Ensimmäinen ”kulttuurishokki” tuli siisteydestä: poissa olivat kadunvarsien roskat, rikkinäiset talot ja aidat, törkyiset pihat ja ryysyiset ihmiset. Tiet olivat ehjiä, talot ja pihat siistejä, ihmiset hyvin puettuja ja sivistyneesti käyttäytyviä, kaikkialla tuntui vastaanottavainen ilmapiiri. Ilma oli raikas, taivas sininen ja puutarhojen ja puistojen yleisestä vihreydestä tuli mieleen jotenkin Eurooppa. Mieleeni etsiytyi ajatus, että Australian trooppisten osien taajamat näyttävät varmaankin vähän tältä.

Monikulttuurisessa Malesiassakin (”That's the unique Malaysia” kuten taksinkuljettajamme sanoi) Penang on kulttuurinen soppa, jossa niin malaijit, eteläaasialaiset, kiinalaistaustaiset kuin länsimaalaisetkin elävät sulassa sovussa. Tuloksena ei ole amerikkalaistyylinen puuro jossa eri kulttuurit sekoittuvat kokonaan ja maut liettyvät tasaiseksi jenkkiaromiksi, vaan kansanosat ovat pitäneet omat tapansa ja tyylinsä. Hotelli jossa asumme oli intialaisten omistama ja henkilökunta oli kuin suoraan Delhistä. Monet kaupat joissa kävimme olivat kokonaan kiinalaisten omistamia, ja muutamassa paikassa henkilökunta puhui niin virheetöntä mandariinikiinaa että olivat varmaan itse Keskustan valtakunnasta Malesiaan siirtyneitä, kun taas toisissa liikkeissä puheenparresta kuului vuosikymmenten tai -satojen takainen muutto joltain Kiinan rannikkoseudun omaleimaiselta murrealueelta.

Penang on Malesian osavaltioista ainoa, jossa kiinalaiset ovat suurin etninen ryhmä. Heitä on muuttanut Malakan salmen rannoille, erityisesti kauppapaikoille, vuosisatojen ajan. Suurimmat Malakan siirtokunnat olivat 1800-luvun alussa Malesian puolella Singapore, Penang ja Malakka, joissa kaikissa on voimakas kiinalaisasutus. Ensimmäisestä kehittyi kaupunkivaltio joka on yksi talousmaailman merkittävimmistä kaupungeista, toisesta muuten vaan alueellisesti tärkeä talouskeskus ja kolmannesta hiljainen menneisyydessä lepäävä ja turismista tulonsa saava pikkukaupunki. Sumatran puolella vastaava ”Chinatown” on Medan, jossa etnisten kiinalaisten määrä mitataan myöskin varmasti kymmenissä prosenteissa. Bisnes veti kiinalaiset näihin kauppapaikkoihin, ja kiinalaisten (ja sittemmin intialaisten) bisnes ja yhteistyö eurooppalaisten kanssa on vetänyt nämä kaupungit omien alueittensa vetureiksi.

Nykyisin Penangin kaupunkikeskus Georgetown on puolentoista miljoonan asukkaan kaupunki, jonka talouskasvu on huimaa ja jossa on yksi Kaakkois-Aasian tiheimmistä wlan-verkoista. Siinä missä Acehissa joka kaupunginosan osalla on oma moskeijansa, Georgetownissa vuorottelevat moskeijat, kirkot (katoliset, protestanttiset, anglikaaniset, metodistiset jne.), hindujen temppelit, ja buddhalaiset ja taolaiset kiinalaispyhäköt. Kaupungissa on useita suuria länsimaisia ostoskeskuksia, toimiva liikenne, lukuisia trendikkäitä baareja ja yökerhoja, ja ilmeisen tiheä avoautokanta, mutta samalla ihmiset polttavat talonsa edessä kadun varteen rakennetuilla omilla pyhillä paikoillaan suitsukkeita esi-isien muistoksi ja joka toisesta kadunvarren kaupasta näkyy jumalille tai esi-isille omistettu kotialttari. Meidän matkamme aikana oli käynnissä kiinalaisen kuukalenterin mukainen ”nälkäisten haamujen juhla”, jonka aikana ihmiset käyvät erityisen tiheään temppelissä ja kantavat sinne aaveille ruokaa ja leikkirahaa joka on ”helvetin valuuttaa”. Näiden on tarkoitus estää henkien aiheuttamat sairastumiset ja huono onni. Kiehtovaa, että tämä kuukausi osuu likimain yksiin meikäläisen mätäkuun kanssa.

Kahdessa vuorokaudessa ei ehtinyt näkemään Georgetownista kuin pinnan: siirtomaa-aikaisen vanhankaupungin, intialaisten ja kiinalaisten omat keskusta-alueet, uudet kauppakeskukset, ja muutaman tärkeimmän nähtävyyden, kuten Armon jumalattaren Guanyinin temppelin, Kapitan Kelingin suuren moskeijan, vuoren rinteeseen rakennetun Kaakkois-Aasian suurimmaksi väitetyn buddhalaisen temppelin ”Korkeimman autuuden temppelin” sekä saman kadun varrella toisiaan vasten olevan burmalaisen ja thaimaalaisen temppelin.

Söimme kadunvarren paikoissa intialaista, malaiji- ja eteläkiinalaista ruokaa, ja viimeisenä iltana erittäin herkullisen varhaisten kiinalaisten immigranttien paikallisista raaka-aineista kehittelemän nyonya-keittiön mukaisen päivällisen.

Ensimmäisenä iltana kaupungilla vaellellessamme osuimme kiinalaiseen kirjakauppaan, josta päätimme ostaa Amandan opettajantyössään tarvitsemia kiinan kielen oppikirjoja. Kirjakaupan vakiokalustoon kuuluvat iäkkäät lukuherrat innostuivat haastelemaan kanssani pitkään maailman kielistä, Euroopan kansoista ja teollisuustuotteista sekä kiinan kielen opiskelusta. Miehistä innokkain alkoi pontevasti vaatimaan suomenkielen kirjojen lisäämistä myymälän valikoimaan. ”Kun kerran suomalaisetkin oppivat kiinaa niin mikseivät kiinalaiset suomea.”

Mikä on tuo tasaisella äänenpainolla puhuttava kieli?

2007-08-10T23:02:00.000+07:00

Vanha kaverini Kristiina saapui keskiviikkona töihin Acehiin puoleksitoista kuukaudeksi. Kivaa tavata häntä kunnolla pitkästä aikaa (häissä ei ehtinyt keskustelemaan oikein kenenkään kanssa). Samalla Banda Acehissa asuvien suomalaisten määrä nousi viidestä kuuteen.

Eilen torstaina saavuin tervetuliaispäivällistä varten valittuun Tropicana-ravintolaan vähän ennen Kristiinaa ja Markettaa. Sali oli tavanomaisesta poiketen melkein tyhjä – paikalla oli vain pari seuruetta: indonesiankiinalainen perhe ja muutaman länsimaalaisen nuorehkon ihmisen porukka. En tunnistanut ketään länsimaalaisista edes ulkonäöltä ja jotenkin he vaikuttivat enemmän matkalaisilta kuin Bandan pysyvältä kalustolta. Saksalaisia, arvasin.

Soitin odotellessani Kristiinalle ja huomasin että joku saksalaisista vilkuili minua kiinnostuneena. Olisivatko Rhodan kavereita GTZ:sta tai Tecnisches Hilfswerkistä? Tutkin ruokalistaa ja mietin mitä Suomesta tullut haluaisi syödä ensimmäisenä kunnon päivällisenään. Taskurapuja ehkä, mustekalaa, ehkä vihanneksia.

Söimme, joimme ja juttelimme Kristiinan ja Marketan kanssa kuin vain pitkästä aikaa toisensa tavanneet kaverit ja kollegat. Puhuttavaa oli paljon. Ruoka maittoi, jopa paistettu vesipinaatti joka on täkäläisissä ravintoloissa usein aivan liian suolaista. Opiskelukaverini kuului siirtyneen Kristiinan ja minun entisen työnantajan palvelukseen.

Naapuripöydän seurue, jota välillä vilkaisin miettiessämme täydennystä kesken huvenneeseen kattaukseemme, ei tainnutkaan olla saksalainen, sillä en kuullut heidän suunnaltaan tuttuja koheesiohuudahduksia ja railakkaita suhuässiä ja kitalaki-ärriä. Heidän puheensa tuntui soljuvan hitaasti, vaimeasti, välillä esiin kuului konsonanttivoittoisempia tavuja, jotka toivat mieleen hollannin. Mutta Alankomaan vieraat olisi jo paljastuneet kurkku-g:n aina yhtä eksoottisesta korahduksesta. Olisivatko sittenkin puolalaisia tai ...tsekkejä. Tietysti tsekkejä! Pohjoiseurooppalaisen näköisiä ja silti hillitysti käyttäytyviä. Keskieurooppalaisimmalta näyttävä mies luki indonesialaista Kompas-lehteä.

Sitten berliiniläisen näköinen mies kysyi seuralaisiltaan vaimeasti mutta selvällä Peräpohjolan murteella: ”No maistuiko se ruoka”. ”Maistui, maistui”, toiset vakuuttelivat yhtä selvällä suomella. Lusikkani pysähtyi kesken liikkeen – tätä en osannut odottaa. Totesin toisillekin, että aika sattuma että tyhjässä ravintolassa viereen sattuu toinen seurue suomalaisia – silloin toistenkin lusikat pysähtyivät. Minulle ja Marketalle tämä oli ensimmäinen kerta 9-10 kuukauteen kun kaupungissa tulee vastaan maanmiehiä sattumalta. Naapuripöytä lopetteli ateriointiaan, ja kävi ilmi, että he olivat jo kotvan kuunnelleet turinoitamme. Tutustuimme.

Uudet tuttavamme, freelance-toimittaja ja -kuvaaja sekä heidän matkaseuranaan ja -oppaanaan toimiva Indonesian-matkailua harrastava lastenpsykiatri, olivat tulossa Borneolta eteläisemmän Sumatran kautta Acehiin. Juttuja oli kuulemma jo mukavasti tallessa, ja edessä häämötti odotettu loma Weh-saarella. Haastelimme tovin jos toisenkin töistämme, elämästämme, suhteestamme Indonesiaan, vähän maan tilanteesta, mahdollisuuksista ja haasteista. Kävi ilmi että ainakin seurueen kaksi miespuolista jäsentä olivat reissanneet Indonesiassa ja Acehissakin jo vuosia ennen tsunamia. Vaihdoimme yhteystietoja ja toivotimme hyvät yöt – matkalaisilla uni tuntui jo kutsuvan.

Acehissa taas

2007-07-31T22:00:00.000+07:00

Tervehdys. Ollaan oltu taas reilu viikko Banda Acehissa, intensiivisen mutta onnellisen Euroopan ja Aasian turneen jälkeen. Mitäkö teimme kaukana kotimaissamme – vietimme kahdet häät ja yhden häämatkan. Pirskeet sekä Suomessa että Kiinassa menivät loistavasti, ja järjestelyt menivät täysin nappiin, mistä suuret kiitokset kaikille järjestelyissä auttaneille, erityisesti Teemulle ja Katrille Suomen häiden osalta. Onnistumista toki edesauttoi se että molemmissa maissa juhlimme melko pienellä porukalla. Toinen, melkein yhtä merkittävä saavutus oli, että neljä Amandan sukulaista osallistui Suomen ja seitsemän minun perheenjäsentäni Kiinan häihin, eikä kenellekään tullut tapaturmaa eikä pahaa mieltä. Suomessa tutustuimme Helsingin ja hääkaupunki Turun lisäksi mm. saunomiseen ja kalastukseen mökillä Lohjalla – Kiinassa vietimme muutamia päiviä Guizhoun maakunnan nähtävyyksiin kuten Aasian korkeimpaan Huangguoshu-vesiputoukseen, tippukiviluoliin ja vähemmistökansojen elämään perehtyen. Kummassakin maassa vierailleet olivat yhtä vaikuttuneita matkastaan.

Se häämatkan salainen kohde oli Japani, jossa vietimme viikon Osakassa ja Kiotossa. Kohteen valinta osoittautui loistavaksi. Kaikkea sitä mitä Acehissa ei ole: siedettävää lämpötilaa, siisteyttä, kohteliaisuutta, käyttäytymisen vapautta, vanhaa kulttuuria henkiviä temppeleitä ja pyhäkköjä. Ja kansainvälinen mangamuseo. Ja takoyakia (mustekalaa friteerattujen taikinapallosten sisällä), sukiyakia (grillattua lihaa jne.), erilaisia crepes-tyyppisiä pannareita, misokeittoa, sashimia ja tietenkin sushia, paljon sushia.

No, tämä saa riittää noista. Tämän blogin aihehan on elämä Acehissa.

Mieliala tätä väliaikaista kotikaupunkia kohtaan on heilahdellut aika lailla kuluneen 10 päivän aikana. Heti tänne tultuamme kuulimme, että jo toinen länsimaalainen naispuolinen avustustyöntekijä oli joutunut kotonaan raiskausyrityksen kohteeksi, tällä kertaa taloon yöllä tunkeutuneen murtovarkaan toimesta. Fyysisesti mitään ei ollut käynyt, onneksi ja uhrin reippaan toiminnan johdosta, mutta niin uhri kuin nyt me muutkin olemme katkerasti aiempaa paremmin selvillä siitä, ettei tämä ole paikka jossa ventovieraisiin voi luottaa. Turha kuvitella että paikalliset olisivat syvän kiitollisia ulkomaalaisia työntekijöitä kohtaan, tai että lämpimät tunteet ainakaan näkyisivät mitenkään. Lisäksi viimeisen parin kuukauden aikana kaksi ulkomaalaista on ryöstetty yöllä kadulla, vain parinsadan metrin päässä meidän kotoamme. Noh, joku sanoi että ei yksin yöllä kadulla kävelevä olisi sen turvallisemmassa asemassa missään suurkaupungissakaan... Sen sanoja ei selvästikään ollut käynyt Helsingissä eikä Kiinassa.

Toisaalta työ tuntuu taas erittäin kiinnostavalta. Jälleenrakennusviraston metsäasioista vastaava oli suorastaan riemastunut siitä että olen palannut Acehiin, ja rehellisesti sanottuna kyllä lämmittää mieltä että on tämän kuluneen yhdeksän kuukauden aikana onnistunut pääsemään asemaan, jossa läsnä- tai poissaololla on merkitystä. Amandakin sai kaupungin parhaasta hotellista tarjouksen opettaa kiinaa ja japania henkilökunnalle. Olemme aikeissa ostaa moottoripyörät kummallekin helpottamaan kaupungissa liikkumista, ja muutaman viikon päässä odottaa matka Malesian puolelle Penangille.

Hassua näin heinä-elokuun vaihteessa huomata miettivänsä taas suomalaisen kesälomaltapaluuskeeman mukaisesti lyheneviä päiviä ja hitaasti mutta vääjämättä lähestyvää talvea. Mutta täällähän ei ole talvea! Kolmen ja viiden ja kahdeksan kuukauden kuluttua on ihan samanlaista kuin tänäänkin. Kesä jatkuu! Jee! Muutaman kuukauden kuluttua alkaa sadekausi mutta ei sekään kauhistuta, ei silloinkaan joka päivä sada. Tämähän ei ole epätoivoista ilon repimistä, eihän...

Sairastumiseni todellinen syy oli...

2007-06-10T11:48:00.000+07:00

”Tiedätkö mitä, sinä hikoilet taas.”

”No, nyt on aika kuuma päivä (+33°C) ja kävelin tänne (klinikalle) juuri kotoani puolen kilometrin matkan. Tulen aika kylmästä maasta.”

”Tiedätkö mitä, paikka josta minä tulen Balkanilla on paljon kylmempi kuin Suomi. Meillä on vain kolme kuukautta kesää, ja talvi on todella kylmä. Vuoret heti kyläni takana ovat korkeat ja vietän siellä suurimman osan ajastani.”

”Vai niin...”

”Yritän valistaa sinua. Yritän saada sinut ymmärtämään, että erität liikaa sappea. Rauhasesi toimivat ylikierroksilla. Olet liian jännittynyt. Sinun pitäisi rentoutua, avautua.”

”Hmm. Mielenkiintoinen diagnoosi, mutta en koe olevani liian jännittynyt. Luulen todellakin, että tämä hikoiluni johtuu ulkona vallitsevasta lämpötilasta. Mutta kiitos kuitenkin.”

On edelleen mysteeri oliko viime viikolla matkasuunnitelmani muuttanut pöpö lavantautia vai jotain muuta. Mutta oli mitä oli, YK:n serbialaisen lääkärin määräämät antibiootit saivat sen kuriin. En ollut silti kovin vakuuttunut hänen psykosomaattisesta analyysistään (yllä) jonka sain käydessäni kontrollikäynnillä reilun viikon pillereitä popsittuani. En vähääkään epäile, etteikö jännitys voisi aiheuttaa hikoilua tai muunlaisia hermosto-oireita, ja jos olisin saanut diagnoosin kiinalaiselta lääkäriltä edes jonkinlaisen pulssintunnustelun tai iiristen ja pupillien tarkastelun jälkeen, olisin voinut olla ymmärtäväisempi. Mutta tuolissaan takakenossa istuvan keski-ikäisen tohtorin laukoessa arviotaan ilman minkäänlaista fyysistä tarkastelua, aloin odottaa että kohta minua kehotettaisiin lähtemään Varna-järvelle kuumiin kylpyihin ja juomaan paikallisesti pullotettua ruskeaa mineraalivettä.

Jakartassa taas

Tultiin lauantaina taasen Jakartaan. Tarkoitus on saada minun vihkisormukseni kultasepältä, ja Amandan Suomen-viisumi lähetystöstä. Kumpikin saattaa tosin olla myöhässä. Sormuksen piti olla valmis jo viikko sitten, mutta eilen liikkeen myyjätär ilmoitti, että sen voisi hakea vasta tiistaina. Kaiverrukset jäävät pakostakin häiden jälkeiseen aikaan. Minä olen Jakartassa keskiviikkoon asti Maailmanpankin hiljattain lanseeratun ”kestävän kehityksen sektorin” henkilöstöpäivillä. Aiempi suunitelma oli, että päivät pidettäisiin kolmen päivän mittaisina Balilla, Lombokilla tai jossain muussa mielenkiintoisemmassa paikassa parin tunnin lentomatkan säteellä, mutta näyttää käyneen niin, että akuutimmat työkiireet ovat taas kerran vieneet voiton, ja tiiminrakennus toteutetaan tiiviisti Jakartassa. Sitten keskiviikkona matkustan pariksi päiväksi Yogyakartaan, jossa on koko Indonesian maatiimin henkilöstöpäivät n. 150 hengen voimin. Kaikkia sektoreita, ml. Acehin toimistoa, on pyydetty esittelemään toimintaansa ja saavutuksiaan ”hauskassa” American Idol -hengessä. Minä ja Faisal olemme vastuussa yhdestä kolmen minuutin sketsistä, joka on edelleen alkutekijöissään. Tosi hauskaa yrittää kehittää jotain joka mahtuu 180 sekuntiin, on hauska ja oivaltava, ja samalla vielä poliittisesti korrekti niin ettei kukaan pahastu. Olemme halvasti tukeutumassa yliampumiseen ja cross-dressingiin. Har-di-har-har.

Lavantauti

2007-06-01T13:07:00.000+07:00

Tuliaisia Etelä-Acehin matkalta: lavantauti... Kunnon mahatauti kuumeineen puhkesi tiistai-iltana, ja keskiviikkona huonosti nukutun yön jälkeen katsoin parhaaksi olla menemättä töihin. Vietin keskiviikon lähinnä nukkuen ja hikoillen. Iltapäivällä kävin YK-lääkärin vastaanotolla, ja hän passitti minut verikokeeseen. Tulos viittasi lavantautiin: minulla on rokotus sitä vastaan, mutta se ei kuulemma torju kaikkia Typhus-bakteerin kantoja. Pöpö oli mitä ilmeisimmin peräisin jostain, mitä söin maastoreissuni aikana. Sitä on liikkeellä, sillä minun ollessani työmatkalla kaverimme Rhoda asui meillä Amandan seurana, ja hän vietti koko viikon omasta, hieman ärhäkämmästä lavantaudistaan toipuen. Tietenkin heräsi heti kysymys, olisinko voinut saada tartunnan matkan jälkeen kotoa jostain mihin Rhoda oli koskenut, mutta taudin itämisaika on pidempi. Toisaalta kaikki mikä täkäläisten laboratoriotulosten perusteella luokitellaan lavantaudiksi, ei välttämättä ole kyseistä sairautta. Rhoda soitti eilen ja kertoi keskustelleensa Jakartassa asuvan saksalaisen lääkärin kanssa: tämä oli sanonut että Acehissa käytössä olevien alkeellisten testien perusteella ei ole mahdollista luotettavasti arvioida onko tauti lavantautia vai jotain muuta.

Sain taas kerran kuvan acehilaisen terveydenhuollon tasosta, kun vierailin YK-lääkärin suosittelemalla paikallisella klinikalla verikokeessa: Verikoe otettiin vastaanoton odotushuoneessa, joka oli, kuten julkiset tilat täällä yleensä, nuhjuinen. Nuori sairaanhoitaja valmistautui pistokseen puhdistamalla ihonkohdan oikeasta kyynärtaipeestani, ja pumppasi ruiskun mäntää edestakaisin neulan suojuksen ollessa vielä paikallaan. Tämän pumppaamisen pitäisi ilmeisesti auttaa mäntää liikkumaan sujuvammin. Hän ei kuitenkaan löytänyt suonta, hermostui ja tiputti ruiskun muovisuojuksen lattialle, veti piikin pois nahastani, pisti lattialta poimimansa suojuksen takaisin neulan päälle ja pumppasi taas (jossa vaiheessa mietin kaikkia niitä miljoonia pöpöjä jotka olivat ehtineet lennähtää pölyiseltä lattialta neulansuojukseen ja jotka nyt siis iloisina siirtyivät ruiskun sylinteriin). Suoni löytyi vasemmasta käsivarresta ja vereni pulppusi ruiskun säiliöön parin omia tuloksiaan odottelevan paikallisen uteliaasti seuratessa tapahtumaa. Pumpulipallot kummankin pistoskohdan päälle teipattuna astelin kotiin (joka onneksi on vain muutaman sadan metrin päässä klinikasta) ja mietin lattialta ruiskuun päätyneiden mikrobien lepomuotojen heräilevän uuteen elämään verinäytteessäni, ja valmistautuvan tulemaan identifioiduiksi vertani saastuttavina taudinaiheuttajina.

Luin jostain netistä, että lavantaudin (lat. Typhus, engl. Typhoid fever) suomenkielinen nimi johtuu siitä, että menneinä aikoina sen sanottiin ”vievän lavalle”. Onko vika minussa, kun en selityksestä huolimatta ymmärrä, mistä nimi tarkkaan ottaen juontuu – tuskin tanssilavasta sentään. Kutsuttiinko sairasvuodetta ennen lavaksi, nykyäänhän sana ”laveri”, joka alkaa olla jo aika harvinainen, viittaa johonkin samansuuntaiseen? Vai tarkoittaako ”lavalle joutuminen” sitä että menneiden aikojen epidemioiden aikaan uhrit koottiin käytännöllisyyden vuoksi kasoittain ruumislavoille, joilla ne sitten kyydittiin odottamaan jatkokäsittelyä? Oli miten oli, sairauden nimi kuulostaa huomattavasti korskeammalta kuin miltä tauti tuntuu. Jos tämä nyt ylipäätään on sitä.

Matka Toba-järvelle piti joka tapauksessa minun osaltani perua – lääkäri sanoi että matkustaa saa, kunhan ei rasita itseään liikaa, pitää huolta siitä että syö puhtaasti ja ottaa hänen määräämänsä lääkkeet kahdesti päivässä. Amanda ei suostunut lähtemään ilman minua jäädessäni sairastamaan. Kolmas matkakumppanimme Marketta ei ollut luonnollisestikaan ilahtunut sairastumisestani, mutta onneksi saimme hänet mukaan työkaverieni Enriquen ja Makikon seurueeseen – monet tuntuivat matkaavan Toballe tänä pitkänä viikonloppuna. Kirjoitan tätä Medanissa, jonne tulimme Amandan kanssa torstai-iltapäivänä: meillä oli lennot jo ostettuna, ja toisaalta olimme päättäneet toimittaa Suomen-matkaa koskevan Amandan viisumihakemuksen paikalliseen Suomen kunniakonsulaattiin heti saavuttuamme. Vietämme pitkän viikonlopun nyt sitten tässä miljoonakaupungissa, luultavasti lähinnä kaupungilla harvoja nähtävyyksiä katsellen ja ostoksia tehden. Rhodakin tulee tänne tänään pariksi päiväksi.

Etelä-Aceh - Pohjois-Sumatra 27.5. - Paluumatka

2007-05-29T21:18:00.000+07:00

Sunnuntai 27.5.

Ajoimme 12 tuntia Tapaktuanista Singkilin piirikunnan kautta Pohjois-Sumatralle ja sitten jo tuttua reittiä vuorten yli Sumatran itärannikolle Medaniin. Olin etupenkillä ja yritin levätä, mutta en saanut nukuttua kuoppaisella tiellä, toisin kuin takapenkillä tuhisevat kollegani. Juuri ennen kuin aloimme nousta Singkilin tasangolta kohti vuoria havahduin tiellä oleviin kaalinpään kokoisiin tummiin möykkyihin. Ne eivät olleet selvästikään lukuisina pieninä laumoina tiellä kulkeneiden vesipuhveleiden tuotosta, vaan isomman eläimen jättämiä. Norsunlantaa. Tiirailin eri suuntiin ja yritin nähdä vilauksen jälkien jättäjästä, mutta se oli jo kadonnut jonnekin. Todennäköisesti kyseessä oli ollut kesy työnorsu – vaikka metsissä on vielä runsas populaatio intiannorsuja, en usko että sellainen olisi uskaltautunut tielle, useiden kilometrien päähän metsästä.

Laskeutuessamme ylängöltä serpentiinitietä kohti Medania, oli alkanut sataa. Sitten, yhden mutkan takaa, paljastui jonoon pysäyttäneiden autojen letka. Odottelimme hetken, sitten toisen, mutta jono ei liikkunut. Lopulta kävi ilmi, että useiden kilometrien päässä tielle oli kellahtanut kyljelleen rekka, joka tukki tien. Kävi niin, että odottelu vei kaikkiaan neljä tuntia. Välillä letka liikahti eteenpäin, kun poliisit saivat yhden kaistan auki, mutta jonossa kiilailevat minibussit hidastivat etenemisemme lähes olemattomiin. Onneksi tien varressa oli ruokala, joka mainosti ”puhdasta ja halpaa” ruokaa. Siirryimme jonosta nauttimaan illallista, ja liityimme siihen puolentoista tunnin kuluttua, jolloin jono alkoi jo edetä. Olimme lopulta puoli yhdeltä yöllä Medanissa ja yhdeltä hotellissa. Onneksi kävi ilmi, että lentoni takaisin Banda Acehiin ei ollutkaan aamukahdeksalta vaan vasta puolilta päivin, sain nukuttua vähän pitempään...

Etelä-Aceh 26.5. - Tapaktuan

2007-05-29T21:13:00.000+07:00

Lauantai 26.5.

Pari päivää on mennyt kirjoittamatta. Olimme vielä yhden päivän ja yhden yön Singkilissä. Kävimme maastossa ja haastattelimme kyläläisiä. Yhdessä kylässä, johon oli viime vuonna rakennettu viitisentoista tuhatta euroa (se on paljon täällä) maksanut viisitoista metriä pitkä puusilta, oli iskenyt harvinaisen kova tulva joka oli hajottanut koko komeuden. Oli masentavaa että niin oli käynyt, ja vielä masentavampaa seurata paikallisten keskustelua siitä, että ”se oli jo kolmas silta tässä samassa paikassa jonka tulva tuhosi”. Ja toden totta, vain parikymmentä metriä nyt hajonneesta sillasta oli pystyssä vielä edellisen tukipylväät, ja siitä muutaman kymmenen metrin päässä erottui vieläkin aiemman version rakenteita. Paikan maaperä oli hienoa hiekkaa, ja joet eivät tunnetusti pysy vanhoissa uomissaan tällaisissa paikoissa. Nytkin virta oli jo nakertanut uutta reittiä hajonneen sillan ja rannan väliin. Löytyyköhän jostain viisautta pistää vähän enemmän apurahaa kerralla, jotta saadaan kunnon pysyvät rakenteet ja tukivallit sillasta yläjuoksulle?

Suurin osa eilisen työajasta, matkaa lukuun ottamatta, vietettiin indonesiankielisessä kokouksessa joka vain jatkui ja jatkui, kaikkiaan neljä tuntia, kun kollegani keskustelivat hankkeen taloushallinnon yksityiskohdista kenttätason työntekijöiden kanssa. Kaikki tämä kuitenkin kuitattiin, kun saavuimme yhdelle kohdealueelle, Sigrun-nimiseen kylään. Olimme tulleet Etelä-Acehin piirikuntaan, ja paikan tunnelma oli erilainen kuin edellisinä päivinä. Täällä kaksi kylää oli rakennettu leveän joen mutkaan. Kylä oli rakennettu keskellä kulkevan raitin ympärille: hiekkainen tie ja sen molemmin puolin maalaamattomasta puusta kauniisti rakennetut kaksikerroksiset talot jatkuvina riveinä. Tunnelma oli kuin Villissä Lännessä, vain hevoset ja stetsonit puuttuivat, ja niiden tilalla muslimihuiveihin pukeutuneet naiset. Tai eikös Pohjoismaissakin ole ollut tuontyyppisiä pikkukaupunkimiljöitä? Kaikista parasta olivat kuitenkin ihmiset, köyhät ja yksinkertaiset, mutta erittäin ystävällisesti ja välittömästi tulijoihin suhtautuvat. Kun lähdimme kävelemään joen rantaa kohti viljelyksiä, jotka oli viime vuonna sisällyssodan päätyttyä otettu hankkeemme tuella uudelleen käyttöön, kymmenpäinen joukko pikkupoikia lähti seuraamaan meitä, kiinnostuneesti mutta kohteliaasti kaikkia eleitämme seuraten. Ohitimme joessa pyykkiä peseviä naisia ja riemuissaan vedessä leikkiviä alastomia lapsia. Tapasimme polulla muutaman omille peltotilkuilleen työhön matkalla olleen mummon, jotka kertoivat elämästään kylässä, niin kuin maaseudun mummot tuntuvat kaikkialla tekevän. Otimme useita valokuvia mummojen kanssa – kuin 1800-luvun valokuvissa, huivipäiset nauravat muorit vetivät ilmeensä arvokkaan vakavaksi kameran tähtäimessä. Palatessamme kylään huomasimme upeita yhdestä puusta vuoltuja ruuhia, joita miehet edelleen käyttävät kalastukseen, ja viisimetrisen vasta valmistuneen puuveneen.

Vasta kylästä poistuessamme toinen indonesialaisista matkakumppaneistani, kookas ja karvainen Ishak joka on Pohjois-Sumatran batak-heimolaisia, totesi selvää ylpeyttä äänessään ”Nämä ovat batakeja”. Osa batak-heimoista pysyi vanhoissa pääkallonmetsästystavoissaan 1900-luvulle saakka. Tämä kylä oli selvästi omaksunut islamin ja rauhallisemmat tavat jo aikoja sitten, mutta yhtä kaikki ihmiset kylässä tuntuivat jotenkin aktiivisemmilta ja elävämmiltä kuin muissa täällä näkemissäni yhteisöissä.

Illalla ajoimme pitkin rannikon upeita vuorimaisemia pohjoista kohti piirikunnan pääkaupunkiin Tapaktuaniin. Majoituimme ainoaan hotelliin, jonka kollegani tiesivät olevan toiminnassa ja josta olimme varanneet huoneen. Rannalla sijaitseva nelikerroksinen torni on maalattu kauniin pinkiksi ja huoneet ja kylpyhuoneet ovat lämpimän okran värisiä, joten ensivaikutelmani oli positiivinen. Ja paikka hiekkarannalla vihreiden vuorten kainalossa oli kaikin puolin upea. Sitten huomasin, että kokolattiamatto oli tumman pinttyneen lian peitossa, maali rapisi seinistä isoina levyinä, kylpyhuoneeseen tulvi lattiakaivosta keltaista vettä jonkun toisen käyttäessä omaa kylpyään, ja kaikesta näki ettei huonetta oltu juuri siivottu ainakaan edeltävien muutaman kuukauden aikana. Työkaverit löysivät omista huoneistaan vielä muitakin puutteita, joten iltasateen piestessä kaupunkia hyppäsimme autoon ja lähdimme etsimään parempaa paikkaa. Löysimmekin kaksi uutta hohtavaa hotellia, mutta valitettavasti kummatkin olivat täynnä. Ensi kerralla sitten hyvissä ajoin...

Etelä-Aceh 23.5. - Aceh Singkil

2007-05-29T21:09:00.000+07:00

Keskiviikko 23.5.

Aloitimme aamun katukeittiön curry-aamiaisella. Kollegani söivät perinteiseen tapaan sormin, itse pyysin aterimet – lusikan ja haarukan. En ole vielä oppinut sormin syönnin jaloa taitoa, eikä viikon maastoretkellä, jolloin harjoittelu olisi mahdollista aidoissa olosuhteissa, huvita ottaa riskiä että käsistä päätyy ylimääräisiä hivenaineita ruoan kautta suuhun. Mahatauti ei ole mukava asia kun aikataulu on täynnä vierailuita erilaisissa viranomaisissa ja maalaiskylissä. Aiemmin Kiinassa minusta kerrottiin vielä vuoden päästä siitä miten olin joutunut poistumaan wc:hen ”jopa kesken kokouksen”... Indonesialaiset syövät ruokaa vain oikealla kädellä, vasenta käytetään pesuun perinteisessä paperittomassa wc:ssä. Kookosmaitoon tehtyä currya tai sambal-kastiketta mössötetään lautasella riisin kanssa, ja siitä muotoillaan sormien sisäpinnalla pieniä nokareita, jotka sitten lakaistaan peukalon kynsipuolella suuhun.

Osallistuimme aamupalan jälkeen sitten KDP-hankkeen piirikuntatason koordinaatiokokoukseen. Piiritoimiston virkaa toimittavan tavallisen omakotitalon olohuoneen lattialle oli levitetty ruohonvihreä kokolattiamatto, jolla istuimme ringissä ja keskustelimme hankkeen etenemisestä ja jatkumisesta. Hankkeen johtaja, työkaverini Wawan oli pyytänyt minua puhumaan väelle ympäristönäkökohtien huomioon ottamisen tärkeydestä. Ei mikään kovin helppo tehtävä, sillä hankkeen rahoittamat kylien parannustoimet ovat rehellisesti ottaen niin pieniä, että niillä ei ole yleensä suuria ja raflaavia negatiivisia vaikutuksia. Niinpä puhuin aika yleisellä tasolla – nostin kuitenkin edellisenä päivänä konkretisoituneet joki- ja purokysymykset yhdeksi esimerkiksi, ja tuntui että asian havainnollistaminen tällä tavoin auttoi osallistujia ymmärtämään sen. Valuojilla varustettu uusi soratiekin voi lisätä pintaveden valuntaa puroon, jota kyläläiset käyttävät ruoanlaittovetensä lähteenä. Olennaista kylätason ympäristövaikutuksille on myös se, että ne eivät jakaannu tasaisesti koko yhteisön kesken, vaan kohdistuvat osaan siitä – usein tämä on muutenkin heikoimmassa asemassa oleva yhteisön osa, esimerkiksi ne joilla ei ole kaivoa ja jotka joutuvat hakemaan vetensä purosta. Puhuin myös surullisenkuuluisasta tapauksesta, jossa tämän hankkeen tuella oli parannettu kyläteitä piirikuntaan kuuluvilla Pulau Banyak -saarilla, joita parin vuoden takaiset maanjäristykset olivat upottaneet metrin verran. Koska hanke tukee paikallisten materiaalien (ja työvoiman) käyttöä, vettyneiden teiden korottamiseen oli valittu saariston ainoa kiviaines, korallikivi. Sitten kävi ilmi, että saarten lisäksi korallia oli louhittu merestä, maailmanluokkaa olevista riutoista, ja osa siitä oli selvästikin ollut elävää korallia. Tämä aiheutti melkoisen myrskyn vuodenvaihteen molemmin puolin. Nyt asia on loppuun käsitelty, mutta koska esimieheni oli pyytänyt varoittamaan kenttätiimejä, että ”ei koskaan enää”, tein niin ja yritin valita sanani kohteliaan painokkaiksi.

Ajaessamme iltapäivällä Subulussalamista kohti Singkilin piirikunnan samannimiseen päätaajamaan, maisema muuttui taas lohduttomampaan suuntaan: voimassa olevasta hakkuukiellosta huolimatta tuoreita metsäraiskioita ja niillä reikäisissä vaatteissa huhkivia miehiä. Valtavia, kilometrikaupalla jatkuvia öljypalmuplantaaseja, jotka olivat korvanneet sademetsän. Parin tunnin matkalla näin tuhansia hehtaareja tällaista yhden puulajin sieviin riveihin järjestettyä tuotantoaluetta. Tunsin vanhan ympäristönsuojelijan raivon heräävän: palmuplantaasit korvaavat maailman monipuolisimpiin kuuluvan luonnollisen ekosysteemin, yhden viimeisistä Aasian sademetsistä, ja viljelmistä koituvat voitot valuvat niiden taskuihin joilla on rahaa tai valtaa. Köyhät maanviljelijät saavat työtä plantaaseilta, mutta eivät juuri pysty kehittämään täydentävää toimeentuloa, jolla he pystyisivät nousemaan itsenäiseen asemaan. Monet plantaaseilla töissä näkyvistä (palmuöljysatoa voidaan kerätä kahden viikon välein) olivat vielä alaikäisiä poikia. On mainittava, että monilla alueilla täällä Acehin eteläosassa suurin osa väestöstä on lähtöisin ylikansoitetulta Jaavalta, ja hallituksen menneiden vuosikymmenten ”transmigraatio”-politiikan tänne Sumatran syrjäseudulle kannustamia. Alueilla joilla on sekä jaavalaista että alkuperäistä acehilaisväestöä, jälkimmäiset tuntuvat olevan maalaisista vielä heikoimmassa asemassa.

Iltapäivällä tapasimme piirikunnan vastikään valitun johtajan, bupatin, joka kertoi tarttuneensa aktiivisesti Pulau Banyakin korallikysymykseen, ja lähettäneensä saarille selvityskunnan, jonka olisi tarkoitus selvittää alueen suojelu- ja käyttömahdollisuuksia. Yksi saarista on jo kokonaan luonnonsuojelualue sillä pesivien merikilpikonnien takia. Toivon että bupatin huoli ja tiukka ote ympäristöstä säilyy – tämä piirikunta nauttii Acehin korruptoituneimman alueen kyseenalaista mainetta.

Majoituimme meren rannalle edellistä huomattavasti siistimpään hotelliin, jota ympäröivän rantayhteisön elämään ihastuin välittömästi. Hotellin nimi on ”Anak laut indah” eli ”Kauniin meren lapsi”. Hotellin ja hiekkarannan välissä oli vähän nurmikenttää ja rivi kasuariinapuita, ja meren päälle laitureiden päähän oli rakennettu pieniä uimamajoja, jotka nyt olivat tosin vielä tsunamin ja maanpinnan laskun takia rappiolla. Jaavalta lähtöisin oleva arviolta 25-vuotias hymyilevä vastaanottovirkailija puhui jopa jonkin verran englantia. Illallisen jälkeen istuin hotellin takana verannalla ja katselin merta ja tähtiä. Oli pilvetöntä ja lähes tyyntä meidän kohdallamme, mutta kaukana lännessä merellä salamat läiskyttivät äänettömiä strobo-valojaan. Yötaivasta ihaillessani tajusin sen suoraan edessäni näkyvän tähtikuvion olevan Etelän ristin, Pohjantähden eteläisen vastineen. Tunsin jonkin liikahtavan syvällä.

Etelä-Aceh 22.5. - Subulussalam

2007-05-29T21:03:00.000+07:00

Tiistai 22.5.

Aloitin tänään viikon mittaisen maastotyömatkan Acehin maakunnan etelänurkassa. Autan monenvälisen jälleenrakennusrahaston valtavaa kyläyhteisöhanketta toteutuksen arvioinnissa, erityisesti ympäristönäkökulmasta. Kecamatan Development Project on yksi rahaston suurimmista hankkeista: se kattaa koko Acehin maakunnan (ja monia muita), ja rahoittaa kyläyhteisöjen itse suunnittelemia ja suureksi osaksi itse toteuttamia kylärakenteen korjaus- ja kehittämishankkeita. Hanke on eri muodoissaan pyörinyt Indonesiassa jo 90-luvulta alkaen, ja siitä on muodostunut yksi ”yhteisöjohtoisen kehityksen” lippulaivoista, joka tunnetaan kehityspiireissä ympäri palloa. Tämänkertainen retkemme suuntautuu Acehin kahteen eteläisimpään piirikuntaan, lähelle Pohjois-Sumatran maakunnan rajaa.

Lensin eilen illalla Pohjois-Sumatran pääkaupunkiin Medaniin. Liityin aamulla indonesialaisten kollegoideni seurueeseen, ja ajoimme henkilöautolla Sumatran poikki tänne Intian valtameren laidalle. Oli mielenkiintoista, miten maisema ja koko tunnelma muuttui matkalla. Täkäläisittäin vauraasta Medanin ympäristöstä nousimme vehmaille sademetsävuorille ja pittoreskille batak-kansojen asuttamalle Karo-ylänköalueelle, jossa perinteisillä taloilla on laivan muotoiset olkikatot, puhvelinpääveistokset nurkissaan. Ylängöllä asujaimisto ei selvästikään ollut varakasta, mutta tiet ja rakennukset olivat kunnossa, ja tienvarren pikkukaupungeissa moskeijat sekä protestanttiset ja katoliset kirkot olivat sulassa sovussa. Ylängön halki ajaessamme näin vilauksen Toba-järvestä, maailman suurimmasta kraatterista, jolle olisi tarkoitus tehdä erillinen retki Amandan ja kavereiden kanssa ensi viikon lopulla. Mutta Barisan-vuorten itärinteen mutkittelevaa tietä laskiessamme maiseman sävy ikään kuin muuttui: köyhempää, yksinkertaisempaa seutua. Ja kun viimein neljän tunnin ajon jälkeen saavuimme Acehin maakunnan puolelle, alkoi jo kilometrin päässä rajasta ilmestyä hiljattain (laittomasti) hakattuja raiskioita. Oli todella surullista nähdä, miten vähän merkitystä voimassa olevalla hakkuukiellolla on: jotkin hakkuualueet olivat parin kilometrin säteellä tien varressa olevasta varuskunnasta tai poliisiasemasta. ”Silti tai juuri siksi”, kuten sanonta kuuluu...

Kirjoitan tätä Subulussalamin pikkukaupungissa erittäin koruttomassa hotellissa, jota tuntuvat pyörittävän kaksi vastaanotossa palvellutta yläasteikäistä poikaa. Ainakin huoneiden kunto ja siivo vaikuttavat siltä, että näiden ylläpidosta vastaavat teinipojat.

Iltapäivällä teimme suhteellisen perinpohjaisen tarkastuksen yhteen hankkeen tukemaan kylään kaupungin laidalla. Kyläläiset olivat päättäneet omiksi prioriteettihankkeikseen kylätien parantamisen, kahden pienen sillan peruskorjauksen ja yhden uuden rakentamisen, sekä opettajien palkkaamisen kouluun. Niinpä keskustelimme hanketta käytännössä toteuttaneiden kyläläisten, konsulttien ja avustajien kanssa siitä mitä oli tehty ja miten, selasimme kuittikirjoja ja kyselimme tarkentavia kysymyksiä. Itseäni kiinnosti erityisesti se, miten kyläläiset hankkivat rakennustöissään tarvitsemansa puutavaran. Kävi ilmi, että sitä ei ollut kovin paljoa, vajaa kymmenen kuutiometriä, ja se oli kaadettu yhden kyläläisen omasta kotitarvemetsiköstä.

Kävellessämme toiselle sillalle kuulimme jo kaukaa veden polskintaa ja naisten iloista keskustelua. Arkailin paikalle etenemistä muistaen että sharia tarjoaa säädyttömästä käytöksestä kouriintuntuvia tuomioita. Kollegani kuitenkin vakuuttivat, ettei asiassa ollut mitään asiatonta ja toden totta, sillankorvalla kylpevät naiset – kaikki pitkiin kietaisumekkoihin pukeutuneina – eivät pahastuneet paikalle pelmahtaneista miehistä ja yhdestä valkonaamasta, vaan tuntuivat katselevan meitä samalla kun itse vältin rouvien suuntaan tuijottamista. Puron kylpijöiden tapaaminen muistutti siitä, että suurimmalle osalle Indonesian maaseudun väestöstä juokseva vesi tarkoittaa juuri tätä. Jokea tai puroa käytetään paitsi peseytymiseen, myös ruoanlaiton talousveden ottoon ja pyykinpesuun. Vaikka saman kylän alueella likaavimmat toimenpiteet olisi organisoitu alajuoksulle, se ei paljon lohduta jokea alas mentäessä seuraavan kylän asukkaita joille edellisten alajuoksu on yläjuoksu. Ja sitä seuraavan kylän ja sitä seuraavan.

Ostarielämää

2007-05-14T22:47:00.000+07:00

Olimme keskiviikosta sunnuntaihin muutaman päivän matkalla Jakartassa. Minulla oli joitain kokouksia Maailmanpankin toimistolla, ja oltuani ”jumissa” Acehin toimiston vastaavana edustajana useamman viikon tuntui raikkaalta käydä välillä ihmisten ilmoilla. Amanda innostui sharian piiristä pois pääsemisestä niin, että puki jo lentokoneeseen polvipituiset kaprit ja ohuen paidan – ja seuraavana aamuna heräsi siihen että muutaman päivän vaivannut flunssa oli muuttunut hakkaavaksi yskäksi...

Perjantain vapaat tunnit ja koko lauantain käytimme kesä- ja heinäkuussa pidettävien kaksien hääjuhlien tarvikkeiston etsimiseen Jakartan ostoskeskuksista.

Yksi maailmaa nähnyt indonesialaisrouva kerran kutsui Jakartaa ”maailman suurimmaksi kyläksi”, ja kuvaus on monella tavalla osuva. Välimatkat ovat pitkiä, ja niiden taittamiseen ruuhkaisia teitä pitkin taksilla (julkinen liikenne on lapsenkengissään) menee kohtuuttomasti aikaa. Kaupunkirakenne on harva ja tehoton: asuinalueista monet yksi- tai kaksikerroksista rapistunutta tönöä, ja niiden joukossa paljon asumiskäytön (tai melkein minkään muunkaan käytön) ulkopuolella olevaa pinta-alaa. 230 miljoonan asukkaan maan pääkaupungin katujen varrella partioivat kerjäläisten armeijat, ja siellä täällä lojuu osittain poltettujen roskakasojen jäänteitä. Kaupunkia peittää lähes tauoton harmaa savusumu. Ihmiset ovat viileitä, ja vierailijaa muistutetaan kasvavasta rikollisongelmasta.

Jakartan katujen karun todellisuuden valossa on mielenkiintoista käydä ostoskeskuksissa. Muiden autojen ehdoilla rakennettujen kaupunkien tapaan ne ovat paikkoja, joissa ihmiset käyvät elämässä. Valtavia, useiden kymmenien tuhansien kerrosneliömetrien kokoisia marmorilla, lasilla ja kromilla päällystettyjä keinotodellisuuksia, joissa ylä- ja keskiluokka viettävät aikaansa. Me vietimme koko lauantai-iltapäivän Pondok Indah -ostarilla, jota japanilainen kollegani suositteli, kertoen pitävänsä sitä amerikkalaisen ”mallin” ja itäaasialaisen luxus-ostoskeskuksen sekoituksena. Vaikuttava se onkin, ehkä puolitoista kertaa Helsingin Itäkeskuksen kokoinen, sikäli kun muistan minkä kokoinen Itis nykyisin on. Kokonaisuus koostuu kahdesta osasta, joiden välissä kulkee kahdeksankaistainen tie – osia yhdistävät ylikulkukäytävät, jotka nekin ovat täynnä mitä erilaisimpia puoteja. Rakennuksista vaikuttavampi on suunnattu Indonesian rikkaimmalle parille prosentille: katutasossa jalokiviliikkeitä ja muotiboutiqueja, ylempänä lisää muotiliikkeitä, erikoisliikkeitä, kellokauppoja, erilaisia hyvinvointipalveluita ja yläkerroksessa koko itäisen maailman (ja vähän läntistäkin) kattavia ravitsemusliikkeitä. Sen leveillä käytävillä (kiinalaistaustaisen) perheyrityksen johtajan rouva pystyy kävelemään omaan tahtiinsa palvelijan kantaessa kasseja tai taluttaessa lapsia, ja henkimään maailman metropolien steriiliä ja hyväntuoksuista ilmapiiriä kuin Tokiossa ikään. Köyhät eivät tule tänne, keskiluokkaan kuuluvatkin kiertelevät säyseinä perhekuntina vain ikkunaostoksilla. Pondok Indahin vanhempi ykkösrakennus sen sijaan vastaa suomalaista ostoskeskusta: alakerrassa supermarketti, sitten kirjakauppoja, elektroniikka- ja kodinkoneliikkeitä, lelukauppoja, muutama design-huonekaluliike, paljon sisustuskauppoja, ja yläkerrassa jälleen ravintoloita. Tämä ”kansan puoli” olikin tuntuvasti täydempi, meluisampi ja ylipäätään suositumpi kuin eksklusiivisempi naapurinsa. Mekin teimme suurimman osan ostoksistamme siellä.

Emme ole Amandan kanssa kumpikaan aiemmin olleet varsinaisia kauppakeskusihmisiä, enkä itse Suomessa asuessani edes viihtynyt ostoshelveteissä, mutta Banda Acehin kaikkinainen valikoiman puute on selvästi tehnyt meistä aliravittuja. ”Täällä on meetvurstia. Täällä on kinkkua!” - ”Oi, homejuustoa, retikkapikkelssiä, lootuksenjuuria!” Onkohan tämä hyväksi ihmisen tasapainolle?

Alakulttuureja

2007-05-14T22:43:00.000+07:00

Viime alkuviikko oli hektinen töissä: kokouksia, niihin valmistautumista ja niistä raportointia. Maanantaina sain viimein aikaa/aikaiseksi käydä kaverini Marketan työpaikalla YK:n maatalousohjelman FAOn konttorilla. On mielenkiintoista nähdä miten erilaisia työskentelykulttuureita ja -ilmapiirejä eri avustusjärjestöillä on, vaikka kaikki periaatteessa toimivat samalla idealla: ulkomaalaista avustusrahaa ja -osaamista kanavoidaan saman seudun kehittämiseen. FAO tuntui oman työpaikkani menoon verrattuna jotenkin maanläheisemmältä – kokousta mentiin pitämään kadunkulman paikalliseen avokahvilaan, ja suuressa omakotitalossa oleva toimistokin tuntui suorastaan kotoisalta. Asiantuntemukseltaan järjestö ja sen työntekijät ovat tietenkin huippuluokkaa.

Meitä suomalaisia on Banda Acehissa tiettävästi viisi tai kuusi, ja olen käytännössä pitänyt yhteyttä vain Markettaan, joka nyttemmin asuu samassa talossa yhteisen kaverimme, saksanfilippiiniläisen Rhodan kanssa. Maanantai-iltana neidit olivat valmistaneet yltäkylläisen aterian paikallisista katkaravuista, ja kutsuivat Amandan ja minut syömään. On tyypillistä, että nuorehkot perheettömät avustustyöntekijät ja asiantuntijat jakavat kokonaisen vuokratun omakotitalon keskenään. Koska kyseessä oli ensimmäinen kerta kun vierailimme heidän kotonaan, veimme indonesialaiseen tapaan tupaantuliaisiksi sokeria. Punaviini-illallista kynttilöiden valossa nauttiessa ja maailman (erityisesti Acehin) menosta keskustellessa mieleen muistuivat samanlaiset illat talvisen Puu-Turun opiskelijakommuuneissa joskus vuosia sitten. Ulkona pimeä maailma.

Keskiviikkona oli Eurooppa-päivä. Pieni mutta usein jähmeä toimistomme ei ollut toimittanut minulle osoitettua kutsua EU-komission edustuston vastaanotolle taaskaan perille ennen kuin samana aamuna. Kutsukirjeessä sanottiin ”puku tai kansallispuku”, joten ilman asianmukaista varustusta tein ripeän päätöksen olla osallistumatta kokkareille (pikkutakkia käytetään normaaleina toimistopäivinä erittäin harvoin ja pukua tai solmiota tuskin koskaan). Niin kuitenkin kävi, että kollegat muiluttivat minut mukanaan ”Eurooppa-talolle. Työkaverit eivät olleet edes huomanneet, että kutsussa puhuttiin tavallista juhlavammasta asusta, ja paikalle päästyämme huomattiin, että suurin osa vieraista oli aivan normaaleissa puolihihaisissa paidoissaan, komission edustuston puheen pitänyt johtajakin paitahihasillaan. Aceh muuttaa diplomaatinkin. Buffet-pöydän antimista nauttiessani huomasin kaksi mustiin pukuihin, valkoisiin paitoihin ja kravatteihin sonnustautunutta vierasta, jotka olivat sijoittautuneet strategisesti katoksen varjoon, kenties hieman hämillään...

Terveisiä pizzeriasta

2007-05-05T13:32:00.000+07:00

...eli äkillistä kehitystä asiakaspalvelun tasossa Banda Acehissa.

Eilen illalla käytiin töiden jälkeen vielä pari tuntia voimailemassa Swissbel-hotellin kuntosalilla. Kotiin palattua ja suihkun jälkeen ei jaksettu lähteä ravintolaan, eikä olisi ollut oikein aikaa kokata, joten tilasimme pizzan läheisestä paikallisesta kotipizzasta, Pizza Housesta.

”Hyvää iltaa, haluaisin tilata pizzan.”

”Hyvää iltaa! Saisinko tietää nimenne?”

”Nimeni on Mikko.”

”Selvä, mitä haluaisitte tilata, Mr. Mikoo?”

”Supreme-pizzan, keskikokoisen.”

”Oukeii, yksi keskikokoinen Supreme. Haluaisitteko vielä jotain muuta, Mr. Mikoo?”

”Paistettuja broilerinsiipiä, tulisella maustekastikkeella.”

”Oukeii, siipiä tulisella kastikkeella. Haluaisitteko vielä jotain muuta?”

”Ei kiitos, tässä oli kaikki.”

”Oukeii Mr. Mikoo, toistan tilauksenne... (toistaa tilauksen)”

”Kiitos.”

”Kiitos, Mr. Mikoo ja kerrottehan terveisiä Amandalle.”

”Öhh... kerron kyllä... Kiitos ja kuulemiin.”

Meidän lienee aika vähentää tilauspizzojen syömistä (nykyisin tahti on ehkä kerran kahdessa viikossa). Tai pyytää kanta-asiakaskortti ja Paljon Alennusta.

Tuo puhelun lopputoivotus oli Amandastakin hauska. Hän lisäsi että nykyään hänen ei tarvitse sanoa edes nimeään, hänet tunnistetaan pitsatalossa jo pelkästä hyvän illan toivotuksesta...

Maanvavistus

2007-05-03T23:17:00.000+07:00

Esimieheni Vic tuli takaisin toimistolle muutaman viikon matkaltaan Jakartasta ja Kiinasta (pitääkin kysyä Kiinan-kokemuksia), ja sain luovuttaa toimiston vastaavan esimiehen raskaan viitan hänelle takaisin. Kuin tilauksesta, viimeisenä varsinaisena vastuupäivänäni viime perjantaina, kolmen jälkeen iltapäivällä, 6,1 richterin maanjäristys iski muutamia kymmeniä kilometrejä Banda Acehista lounaaseen, ja pääsin kerrankin ”vastaamaan” jostain. Muslimikollegat olivat palanneet juuri perjantairukoukseltaan toimistoon, kun maailma alkoi huojua edestakaisin. Vaikka täällä on ollut arviolta viitisentoista maanjäristystä tämän puolen vuoden aikana, tuo perjantainen oli voimakkain. Tuli mieleen Linnanmäen vanha Vekkula – koko huone liikkui arviolta 10-20 senttiä sivusuunnassa usean minuutin ajan. Mutta kun siirryttiin työkavereiden kanssa rauhallisesti ulos patiolle sellaiseen kohtaan missä ei ollut katosta eikä muuta potentiaalisesti päähän tippuvaa, huomasi että liike jatkui edelleen – koko Aceh keinahteli mannerlaattojen tuudituksessa. Mistään ei tälläkään kertaa kuulunut ”järinää” niin kuin pienenä luulin. Eikä mitään mennyt rikki, kenellekään ei näyttänyt tulevan hätä. Myöhemmin joistain seinistä, mm. meidän kotoa, löytyi pieniä halkeamia, mutta ne ovat täällä arkipäivää. Seuraavana päivänä luin Jakarta Postista, että keskustassa lähellä Baiturrahmanin suurta moskeijaa monet olivat hätääntyneet ja menettäneet malttinsa – kuvassa oli itkuinen lastaan rutistava nainen. Siinä oli mitä ilmeisimmin kuitenkin ensisijaisesti kyse tsunamitakautumien mieleen palaamisesta.

Vaikka kaikki Acehin toimistolla pysyivät rauhaisalla mielellä järistyksen aikana ja sen jälkeen, alle 10 minuutin sisällä järistyksestä sekä jälleenrakennusohjelman koordinaattori Joel että esimieheni Vic soittivat vakavina, ja kyselivät ovatko kaikki kunnossa fyysisesti ja henkisesti. Katastrofivaroitusjärjestelmä selvästikin toimii. Pidin pienen neuvokin jälleenrakennusrahaston paikalla olevan vastaavan Faisalin kanssa ja päätimme selvittää myös YK:lta ja IFC:ltä, olivatko kaikki kunnossa. Kummassakaan paikassa mitään eikä kukaan ollut mennyt rikki, mutta erityisesti Maailmanpankin ”perheeseen” (olisiko sitten pikkuveli) kuuluvan IFC:n toisella puolella kaupunkia olevan konttorin toimistovastaava oli aidosti kiitollinen siitä, että heidänkin tilanteensa muistettiin tarkistaa. Kirjoitin pikapikaa tiiviin ”kaikki hyvin” -tyyppisen muistion ja lähetin sen esimiehilleni Jakartaan, ja elämä alkoi palailla uomiinsa. Indonesialaiset kollegat tosin pitivät pienen hengellisen debriefing-tilaisuuden päärakennuksen rukoushuoneessa, johon huomasin myös yleensä harvemmin rukoilemassa käyvien työkavereiden rientävän.

Soitin heti järistyksen jälkeen, ennen esimiesten puhelua Jakartasta, Amandalle jonka arvelin olleen kotona. Hän oli kuitenkin ollut järistyksen iskiessä matkalla töihin becakilla (sivuvaunullisella moottoripyörätaksilla). Becak oli kuulemma hiljentänyt ja pysäyttänyt tien sivuun, ja kuski ja Amanda olivat katselleet kadunvarren taloista ulos juoksevia ihmisiä. Hän oli rauhallinen – Japanissa tällaisia ravistuksia on tämän tästä.

Sen jälkeen kun toissa kuussa luovuimme yövartijoiden käyttämisestä, olemme pitäneet ulko-oven öisin avaimella lukittuna. Tuo järistys herätti miettimään, saisiko avaimen osumaan lukkoon, jos iskisi vaikka 8 richterin järistys, jollaisen aikana edestakainen liike on tämänkertaisen reilun 10 sentin sijaan lähemmäs metri. Sellaisesta voi olla Vekkula kaukana.

Prologi

2007-05-03T23:09:00.000+07:00

Tämän blogin piti alkaa huomattavasti aikaisemmin. Mutta sitten tuli kiireitä. Kirjoitin jotain varastoon, mutta en ikinä ehtinyt rakentamaan nettisivuja jotka olisivat olleet kirjoitusten arvoiset puitteet.

Nyt on toukokuu. Taas se aika vuodesta kun tietää luonnon Suomessa heräävän eloon, ja itse on täällä missä vuodenajat eivät erotu toisistaan, missä ei pääse osallistumaan Suomen kollektiiviseen hormoniherätykseen. Äiti soitti tänään ja sanoi, että sini- ja valkovuokot mökillä ovat täydessä kukassa. En taaskaan pääse katsomaan onko siellä keltavuokkoja ja muita harvinaisempia kevään kukkijoita.