Sinä aamuna kun tsunami iski

”Sinä aamuna kun tsunami iski, olin Banda Acehin sataman tuntumassa rannalla ongella, kuten joka sunnuntaiaamu.

Olen kokenut elämässäni paljon maanjäristyksiä, mutta se oli voimakkain. Vaimoni ja pieni tyttäreni olivat kotona, ja huolestuin heti siitä, oliko järistys aiheuttanut vahinkoa. Polkaisin moottoripyöräni liikkeelle, ja lähdin ajamaan kotia kohden. Järistys oli rikkonut siltarummun, ja jouduin taistelemaan saadakseni pyörän toiselle puolelle. Olin päässyt taas liikkeelle kahden kanavan reunustamalla pengertiellä kun ensimmäinen tsunamiaalto iski. Se löi minua takaapäin ja kaatoi minut pyörältä. Makasin rähmälläni maassa. Kanavat olivat ottaneet vastaan suurimman osan vesimassasta, eikä vettä vellonut penkereelle paljon. Kuin ihmeen kaupalla, moottoripyöräni oli edelleen käynnissä, vaikka se oli kastunut. Hyppäsin pyörän selkään ja painoin nastan lautaan. Kiihdytin kotiani kohden. Katsoin rannan suuntaan ja näin, kuinka tsunami otti ja vei sen mukanaan. Ajattelin vain, kuinka pääsen kotiini perheeni luokse. Saavuin liikenneympyrään. Tiesin, että jos kääntyisin kohti vuoria vievälle tielle, olisin turvassa. Mutta kotini oli vasemmalla, rannan suuntaisesti vievän tien varressa. Painoin kaasua.

Saavuin kotini luo. Ihmiset istuivat kadulla. Se on turvallisin paikka voimakkaiden järistysten jälkeen, jälkijäristysten varalta pitää pysytellä kaukana mahdollisesti kaatuvista seinistä. Kukaan ei tiennyt tsunamivaarasta. Huusin, että kaikkien pitää paeta mahdollisimman kauaksi merestä – heti. Ihmiset eivät liikahtaneet, vaan katsoivat minua epäuskoisina. He pysyivät paikallaan. Kaappasin vaimoni mukaani. Tytärtäni ei näkynyt, vaimoni sanoi tämän olevan hänen siskonsa kanssa, heitä ei näkynyt. Silloin vesi tuli. Paljon vettä. Pidin kättäni vaimoni ympärillä, kun toinen tsunamiaalto paiskasi meidät viereistä rakennusta vasten, taloa jossa oli PlayStation-pelejä myyvä kauppa. Vesi painoi meitä seinää vasten ja nosti mukanaan. Haukoimme ilmaa. Sitten vesi laski taas. Lähdimme juoksemaan. Juoksin vaimoni kanssa sen minkä kintuista pääsimme. Tulimme isommalle kadulle. Liikenne oli tukossa autoista ja moottoripyöristä. Välissä oli puolen metrin kaistale vapaata katua, ja juoksimme sitä pitkin henkemme edestä.

Kahlasimme vedessä jota oli kohta vyötäisiimme asti. Näin kaukaa, että kolmas, aiempia suurempi tsunamiaalto oli tulossa. Tajusin että nyt piti päästä ylemmäs, nopeasti. Vedessä kellui erilaista tavaraa. Ihmiset huusivat. Monet näyttivät loukkaantuneen, mutta ei ollut aikaa auttaa heitä. Olin tässä vaiheessa vielä tietoinen tilanteesta ja pystyin toimimaan johdonmukaisesti. Vaimoni oli järkytyksestä turta ja tuntui välillä olevan lähellä pyörtymistä – vedin häntä mukanani. Lähellä oli kaksikerroksinen kivinen omakotitalo, ja kahlasimme sinne niin nopeasti kuin pääsimme. Tajusin, että meidän pitäisi päästä toiseen kerrokseen, tai katolle. Ovi ei ollut lukossa. Juuri kun pääsimme sisään ja suljin oven perässämme, vesi heitti Kijang-kaupunkimaasturin kohtaan jossa olimme juuri seisseet.

Sisällä oli hämärää. Voimakas järistys oli katkaissut sähköt koko kaupungista. Portaita yläkertaan ei näkynyt. Nurkassa oli puinen lipasto, ja ymmärsin että se voisi toimia pelastuslauttanamme. Kaadoin sen ja otimme siitä tukevan otteen. Sitten ulkona nousuaan jatkaneen veden massa rikkoi ikkunat ja vesi vyöryi sisään. Tarrasimme lipastoon ja toisiimme. Vesi nosti meitä kohti kattoa – tajusin että se oli tässä rakennuksesta tehty betonista, joten jos vesi nousisi katon rajaan saakka, hukkuisimme ensimmäiseen kerrokseen. Puukatosta olisi sentään päässyt voimalla läpi. Kuulin pienen lapsen itkevän. Huomasin lähellä pienen, alle kaksivuotiaan pojan. Kurottauduin toisella kädellä lipastosta kiinni pitäen, ja sain hänet syliini. Vesi nousi.

Roikuimme lipaston varassa katon rajassa toistakymmentä minuuttia. Vähimmillään vedenpinnan ja katon väliä oli vain viisi senttiä. Mutta se riitti pelastamaan henkemme.

Menetin tsunamissa vanhempani ja kaksitoista muuta perheenjäsentä. Kälyni oli kantanut pientä tytärtäni tiukasti selkäänsä sidottuna, ja he selvisivät. Tsunamia selvinneinä viikkoina monet haavoittuneista sairastuivat. Sisareni kuoli viikon kuluttua tsunamista jäykkäkouristukseen jonka hän sai metallinkappaleen hänen niskaansa aiheuttamasta haavasta. Tyttäreni kärsi kolme viikkoa verisestä ripulista, ja aloimme valmistautua pahimpaan, mutta lopulta hän parani. Kiitän Jumalaa siitä. Myös poika jonka sain mukanamme lipaston päälle, elää ja voi hyvin. Myöhemmin kävi ilmi, että kyseessä oli ystäväni poika – lapsi pelastui, mutta hänen vanhempansa menehtyivät.

Tsunamia seuranneina päivinä, puhelinlinjojen ja kännykkäverkkojen ollessa vielä epäkunnossa, ihmiset alkoivat vähitellen koota elämäänsä ja selvittää ketkä olivat kuolleet, ketkä elossa. Tyypillinen tervehdys oli 'Ai sinäkin elät vielä'. Se on outoa, mutta silloin se oli ihan tavallista. Tai jos kyseessä olivat lähemmät ystävät, he eivät sanoneet mitään, he vain halasivat toisiaan ja itkivät.”

Tämän tarinan kertoi Mus, syntyperäinen acehilainen kollegani. Söimme eräänä iltana päivällistä muutaman työkaverin kanssa, ja keskustelu lähti tilaamastamme kalasta, ja Musin kalastusharrastuksesta. Reilun vuoden Acehissa elämiseni aikana tämä oli ensimmäinen kerta, kun kuulin seikkaperäisen silminnäkijäkuvauksen tapaninpäivän aamusta 2004. Olemme ehkä itse kukin kokeneet monenlaista, mutta kuuntelimme tarinaa vakavina, hiljaisen myötätunnon ja kunnioituksen vallassa. Mus käy edelleen joka sunnuntaiaamu kalassa, usein lähellä samaa paikkaa sataman tuntumassa.